Kirja-arvio: Perusteellinen historiateos sananvapaudesta kertoo, että yksittäisen valtion rooli kontrollissa vähenee ja ylikansallisten organisaatioiden kasvaa

Riku Neuvonen

Sananvapauden historia Suomessa

Gaudeamus 2018. 398 s.

Moderaattori Facebook-ryhmässä pyytää keskustelijaa pysymään asiassa sen sijaan, että antaisi keskustelijan uittaa esimerkiksi maahanmuuttokritiikkiä jokaiseen aiheeseen riippumatta siitä, kuinka kaukana varsinaisesta keskustelunaiheesta se on. Mode joutuu huomauttamaan myös toista ihmistä halventavasta kommentista ketjussa. Nousee parku sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta, mutta ei laadukkaamman keskustelun toivominen ole sensuuria. Asiatonta kommenttia kritisoitaessa ei rajoiteta kenenkään sananvapautta.

Perusteellisessa ja täsmällisesti etenevässä kirjassaan Sananvapauden historia Suomessa viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvonen aloittaa kertomalla, mitä sananvapaus ja esimerkiksi sensuuri tarkoittavat. Sitten hän rakentaa historiallisen kaaren, jossa muodostuu edellytykset julkiselle keskustelulle.

Valtion ote julkisesta keskustelusta löystyy aaltoillen mutta trendinomaisesti. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa yksittäisen valtion rooli sananvapauden sallimisessa tai rajoittamisessa on pienempi kuin vaikkapa Facebookin ja Googlen kaltaisten yhtiöiden. Vastuu siirtyy EU:n kaltaisille ylikansallisille organisaatioille. Tällä hetkellä emme vielä tiedä, miten esimerkiksi Euroopan unionin tietosuoja-asetus vaikuttaa sananvapauteen ja julkisuuteen. Sote-sekoilun viivyttämä kansallinen lainsäädäntö on vasta tekeillä.

Sananvapautta voivat rajoittaa muutkin, mutta kuten Neuvonen kertoo, sensuurin määritelmä on, että valtio joko etukäteen tai jälkikäteen kieltää tai sallii jonkin asian julkisen esittämisen tai levittämisen. Lisäksi esimerkiksi verotuksella tai muilla epäsuorilla keinoilla voidaan hiljentää epämiellyttävää viestintää. Tätä kutsutaan hiljennysvaikutukseksi.

Tie nykyiseen hyvään sananvapaustilanteeseen on Suomessakin ollut pitkä. Ruotsin valtakunnassa otettiin askelia kohti vapaampia olosuhteita ja julkisen keskustelun syntyä. Syntyivät hattujen ja myssyjen puolueet, mutta säätyvaltiopäivillä 1700-luvulla eivät edes oppositiota edustavat valtiopäiväedustajat saaneet olennaisia tietoja – muista ihmisistä puhumattakaan.

Venäjän vallan aikaan sananvapaustilanne aaltoili tiukemmasta löysempään Venäjän tilanteen mukaan. Suomen irtaantuminen Venäjästä ei sekään kovin nopeasti irrottanut kahleita kielenkannoista.

Itsenäisen Suomen alkuaikona sananvapaus oli hyvin rajattua. Sisällissota hajotti maan kahtia, ja kummallakin puolella oli väärää mieltä oleva vaarassa. Sodan jälkeen oikeistoradikaalit vaativat kommunistien ja kommunististen ajatusten hävittämistä. Talvisota toi sotasensuurin, jota ei varsinaisesti lopetettu välirauhan aikana. Jatkosodan aikaan sensuuri jatkui.

Sotien jälkeen oli vuorossa oikeistoradikaalin ajattelun marginalisointi. Vaikea paikka Neuvostoliiton kyljessä johti siihen, että ulkopoliittiset syyt vaikuttivat sekä sensuuriin että tiedotusvälineiden itsesensuuriin. Väkivaltaa ja seksiä sisältävä viihde sekä uskonnon pilkkaaminen pysyivät sensuurin kourissa pitkään ja niitä säädellään edelleen. Hannu Salama ja Jussi Halla-aho saivat jumalanpilkkatuomionsa.

Aivan hiljattain pääministeri Juha Sipilä (kesk.) pommitti Yleisradiota viesteillä hiljentääkseen kiusallista uutisointia. Toisessa tapauksessa viranomainen takavarikoi lähdesuojan alaista tietoa Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halmiselta, kun lehti oli julkaissut jutun signaalitiedustelua harjoittavasta Viestikoekeskuksesta.

Neuvonen saa hienosti säilytettyä kirjansa luettavuuden tämän sotkuisen ja polveilevan aiheen parissa. Välillä pureudutaan juridiikkaan, välillä hallintoon, ja juostaan sitten satoja vuosia Ruotsin, Suomen suuriruhtinaskunnan ja itsenäisen Suomen historiaa. Teos on välillä pitkäpiimäinen, mutta mukaan ripotellaan kiehtovia historiallisia knoppeja ja anekdootteja, jotka piristävät lukijaa juuri sopivasti. Lopulta on todettava, että Neuvonen on saanut aikaan yllättävän helppolukuisen paketin vaikeasta aiheesta.

Neuvonen lopettaa kirjansa historiaosuuden pohdintaan siitä, mihin olemme menossa: ”Siihen voivat vaikuttaa kaikki Suomessa asuvat miettimällä, millaista julkista keskustelua ja sananvapautta he haluavat Suomessa edistää joka päivä omilla puheillaan ja teoillaan.”

Sananvapaus on edelleen vaarallista vallanpitäjien aseman kannalta ja sen pitääkin olla, mutta se voi olla vaarallista muillekin. Loukkaava ja uhkaava puhe vie vapautta muilta. Joskus se kannustaa väkivaltaan. Täydellistä sananvapautta ei juuri kukaan varmaankaan halua.

Sanomista rajoitetaan aina jonkin verran. Tästä syystä kirja sananvapauden historiasta Suomessa on niin tärkeä ja mielenkiintoinen. Perälauta on määritelty esimerkiksi laissa viranomaisten toiminnan julkisuudesta, sananvapaudesta joukkoviestinnässä sekä rikoslain kohdissa kunnianloukkauksesta ja uskonrauhan rikkomisesta. Tämän löyhän kehyksen sisällä vapaus sanoa aaltoilee ja kuohuu jatkuvasti vallitsevien olosuhteiden ja kulttuurin mukana.

Puheessa sananvapaudesta on aina kulkenut rinnalla ajatus siihen liittyvästä vastuusta. Valtio rajoittaa sananvapautta turvatakseen pysyvyytensä, mutta se tekee sitä huomattavasti vähemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt kun teknologia mahdollistaa pääsyn julkisuuteen kenelle tahansa, rajoittavat yhteisöt sanomisen vapautta, jotta kaikilla olisi yhteisössä turvallista olla.

Kulloisenkin tasapainon löytäminen sallimisen ja rajoittamisen välillä on pirullisen vaikeaa. Liika kontrolli karkottaa niitäkin, joilla olisi tärkeää annettavaa, mutta liika löysyys voi karkottaa kaikki muut paitsi ne, joilla ei ole mitään annettavaa. Moderaattori on uusi sananvapauden sankari.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .