Kirja-arvio: Rajankäyntiä ja kaksinkertaista minuutta

Elena Ferrante

Uuden nimen tarina

Suom. Helinä Kangas. WSOY 2017. 508 s.

Salaperäisen kirjailijan Elena Ferranten Napoli-romaanisarjan toinen osa keskittyy kuvaamaan toinen toisistaan elävien ystävysten, Elenan ja Lilan nuoruusvuosia. Elena keskittyy opiskeluun, naimisissa olevaa Lilaa ohjaa raha ja nousukkuus, kunnes palava rakkaus muuttaa kaiken.

Temaattisesti toinen osa on edeltäjänsä kaltainen. Suurta kehitystä Lilan ja Elenan symbioottisessa suhteessa, kateuden ja kiintymyksen täyttämässä ystävyydessä ei pintatasolla tapahdu. Ferrante kirjoittaa edelleen kahta yhdeksi: ”Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää.”

Kertojana Elena tekeekin itsestään yhä näkymättömämmän ja keskittyy tulkitsemaan Lilan onnen ja onnettomuuden rajapinnoilla poukkoilevaa elämää.

Teos alkaa suhteellisen verkkaisella kronologisella kuvauksella, mutta päätyy kiihtyvään takaumia ja tapahtumia vauhdilla eteenpäin vyöryttävään pyörteeseen. Vaikka tempo on tarkoituksellinen, teoksen alku on paikoin puuduttavan hidassoutuinen.

Uuden nimen tarina tukeutuu ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökuvaukseen. Ympäristö työläiskortteleineen ja merenrantoineen painuu taka-alalle. Tämä on sekä romaanin hyve että heikkous.

Motiivit ja voimakkaan metaforinen symboliikka, jotka luovat teokseen spiraalimaista syvyyttä, personifioituvat turhankin nopeasti. Orastava syvyys purkautuu kerta toisensa jälkeen henkilöhahmojen kautta selitettyyn ja valmiiksi avattuun vertauskuvallisuuteen. Lukijalle ei arvailun varaa juuri jää.

Toisaalta psykologisoiva kerronta luo väkeviä henkilökuvia. Ferranten tapa kuvata ulkoisen ja sisäisen ristiriitaa on koukuttava, joskin välillä liiankin ilmeinen. Lila ja Elena ovat yksi ja sama, mutta myös muut hahmot tuntuvat vähintäänkin kaksinkertaistuvan. Ferrantelle ihminen on hauras kuori, jonka sisällä asuu monta persoonaa, sieluja menneisyydestä.

Rajojaan jatkuvasti häpäisevä Lila on henkilöhahmoista tietysti psykologisesti kiinnostavin. Huomionarvoisia ovat myös suhteellisen negatiiviset mieskuvat. Väkivaltaisuuksiin turvautuvat, rahan ja naisen rinnastavat tai rakkauden ja lihan edessä lakoavat miehet eivät kuitenkaan jää irvikuviksi. Psykologisointia harjoitetaan miestenkin kohdalla.

Sukupuolisesta vallasta muotoutuu eräs Uuden nimen tarinan kantavista teemoista. Lila ja Elena kulkevat tahoillaan kohti itsenäisyyttä, jota miehet eivät vartioi. Sen sijaan side ystävysten välillä on katkeamaton.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.