Kirja-arvio: Runo on juonikas kuin lapsen leikki

Mika Ilmari Lehto

Taskuvaloa

Aarni 2017. 79 s.

Karstulalainen Mika Ilmari Lehto kiittää mummonsa Irene Lehdon tietämystä ja välittämistä. Kirjan kaunein ja selkein runo omistetaan isoäidille. Kerran kun hennosti hiutaloi lunta on lempeä muisto Irenen haudalla.

Kekseliäissä teksteissä on leikkisää tunnelmaa. Toisaalta taas löytyy laitapuolella koettujen tapausten tuottamaa katumusmielialaa, elämäntapakannanottoa ja yhteiskuntakriittisyyttä. Mutta vaikka runo saattaa äkkiä kääntyä ilosta murheeksi, yleistävä piirre on toivon pilke. ”Minulla on taskuvaloa / osaan kyllä kotiin”.

Tuollainen välkähdys muistuttaa, että ankariinkin vaiheisiin sisältyy elämää suhteellistavaa huvittavuutta. Kokoelmassa telmivät ja ääntelevät monesti lapset ja vanhukset sekä metsäiset vaikutelmat, valot, varjot, yöt, aamut. Mutta Lehto on sananikkari, jolle asia mikä tahansa näyttäisi sopivan tunnelmoijan ja ajattelijan osaan. Näitä ovat tiskirätti, sukka, talon piipunsavu, surun pesäke tai konkreettiset taudit, Köhä ja Kolotus.

Pakoton ja keinuvasti ääntelevä ote tuottaa veikeitä sanontoja, loruliruttelua, toistoja ja yhteen kirjoitettujen sanojen ryppäitä. Tässä ollaan Datsunin kyydissä:

”Huihii onko edessä mahanpohjamäki / huihii kyllä varmaan isi sen jo näki / on sillä taas niin jekkuvekku ilme”

Runoilijan mieltymys mummon kansankieleen osaltaan selittänee eri aikakausille sijoitettujen tekstien taipumusta tarinointiin. Välistä se toteutuu kokonaisen kohtalon mittakaavassa, kuten kuvattaessa tauteja ja vanhenemista. Näihinkin vaivoihin tepsii lapsenmieli; ”astmapiippu suhahtaa kuin kissa”.

Sutjakoiden runojen näyttämöinä on tavanomaisia tilanteita; oleilu luonnossa, autoreissu, käynti huvipuistossa ja vaikka loikoilu sängyllä – valveilla tai nukahdettua. ”Ja vuode huokaa hiljaa / lipuen ikkunan läpi / kuutamovirtaan”.

Runoilija toteaa näkevänsä kirjaimilla kasvot. Tälle jotensakin viehkolle kirjalle se on aika ominaista.