Kirja-arvio: Runoilija Södergranista läpi oman minän – Aino Vähäpesolan esseistiikassa taide, tutkimus ja omakohtainen kirjoittaminen yhdistyvät ansiokkaasti

Aino Vähäpesola

Onnenkissa

Kosmos 2019. 191 s.

 

 

Esikoiskirjailija Aino Vähäpesolan autobiografinen esseeteos Onnenkissa on kypsä ja syvä kirjoitusten kokoelma taiteesta, sukupuolesta ja identiteetistä. Edith Södergranin runoista, joogaharjoituksista, sukupuolesta, seksistä, akateemisesta maailmasta ja opiskelijaelämästä vyyhdiksi kerääntyvä kokonaisuus on hallittu, harvinaisen syvä kuva runouden, sen tutkijan ja ajattelijan sekä elämäänsä elävän naisen symbioottisesta suhteesta.

Esseet ovat esteettisiä kielen rytmiä myöten. Ulkoisten ominaisuuksien ohessa myös teoksen ajatukset itsessään ovat kauniita. Södergranin runot ovat elämää, jota esseiden ajattelija taivuttelee omakseen.

”Palaan alas illan viimeisen ihmisen luokse. Siinä ei mene kauaa, mutta ne sivustakatsojille täysin tyhjät hetket ovat minulle suippoja, koska niiden ajallinen leveys on niin pieni mutta niiden syvyys minussa suuri. Kun ne minuutit ovat ohi, elän mitään tajuamatta seuraavankin säkeen. Kuljen torin yli tulevaisuus rinnassani.”

 

Ulkoisten ja sisäisten ominaisuuksien onnistunut esteettinen yhteen saattaminen sekä analyyttisen runotutkielman ja henkilökohtaisen mielenmaailman yhdistäminen kielii esikoiskirjailijan älykkyydestä ja herkkyydestä. Tämänkaltaiseen kokonaisuuden hallintaan harva kykenee, vaikka moni pyrkii.

Esikoiskirjailijalle tyypilliseen tapaan Vähäpesolankin teoksessa on pidäkkeetöntä raivoa, vihaisuutta, joka ryöpsähtää lukijan eteen valtoimenaan. Terapeuttista turhautumisen purkamista suhteessa akateemiseen maailmaan Vähäpesola suorittaa kuitenkin perustellusti ja syventää, syventää, syventää. Kiukussa ei vellota, sen oikeutus osoitetaan todeksi.

Tavallaan samantapainen syventämisen kehä toistuu myös sukupuolta, naiseutta ja tyttöyttä pohtivissa teemoissa. Sukupuolta käsitellään tavanomaisista tärpeistä käsin. Sukupuoli on performanssi, se on ulosanti, vaatetus, keho. Sukupuoli on seksuaalisuutta, seksiä. Sukupuoli on patriarkaatin tuote ja niin edelleen.

Näistä suhteellisen käytetyistä ja kuluneistakin akateemisistakin näköaloista käsin esseekirjoitukset päätyvät paikoin käsittelemään sukupuolen problematiikkaa esitettyjen reunaehtojen laitamilta.

”Vaikka tuore kiinnostukseni tyttöjä kohtaan oli sinänsä aitoa, en voinut paeta ajatusta, että kaiken sen feministisen tiedon ja sivistyksen siivittämänä olin ryhtynyt jonkinlaiseksi poliittiseksi biseksuaaliksi. Tunsin seksuaalista vetoa naisiin, mutta arki ja rakkaus tuntuivat vielä kaukaisilta.”

 

Loppujen lopuksi teoksen suloisinta antia on se moniulotteinen käsittelytapa, jolla Vähäpesolan esseet tekevät Edith Södergranista elävän. Runoilija ja runot liitetään osaksi omaa identiteettiä, niitä tarkastellaan analyyttisten ja henkilökohtaisten lasien läpi.

Hahmo tulee liki konkreettisina aistielämyksinä, haluna tuntea ja aistia ”Edithiä”.

Taiteilijakuva piirtyy suhteessa kirjoittajaan itseensä. Kuva on kaunis, subjektiivinen ja analyyttisesti yhtä totta kuin elämäkertureiden objektiiviset biografiat.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .