Kirja-arvio: Runoilija purki lähestyvän kuoleman aiheuttamia tuntojaan paperille: "Hukuttautuisin, jos Volga ei olisi niin v--un kaukana"

Hannu Helin

Alisiin ylisiin

Jälkisanat Lassi Hyvärinen ja Henriikka Tavi. Poesia 2019.

614 s.

 

Runoilija Hannu Helinin (1944–2015) laaja runoteos Alisiin ylisiin oli alun perin alaotsikoltaan ”jälkeenjääneet runoelmat”. Syöpään menehtynyt Helin purkaa siinä moninaisia tuntojaan lähestyvästä kuolemasta, runoilijuudesta ja maapallon tulevaisuudesta.

Kuoleman lähestyminen aiheuttaa raivoa: ”Minulta ei kysytty haluanko syntyä. / Minulta ei kysytä / haluanko kuolla”.  Itsetuho näyttäytyy yhtenä vaihtoehtona: ”Hukuttautuisin, jos Volga ei olisi niin vitun kaukana.” Mukana on myös riipaisevaa itsetilitystä: ”anna anteeksi näille silmille / se mitä ne eivät nähneet / näille käsille mitä ne / jättivät tekemättä / anna anteeksi tälle suulle / kaikki mistä se vaikeni”.

Teoksessa on myös persoonallista, monesti mustaa huumoria: ”Kun luet tätä paperilta / transit meni jo”. Sanaleikit toimivat: ”ei oo kynttilän flunssan kaa kiva / sydän valuu steariinia / ja jatkuvasti / niistetään”. Kaikki on käypää runomateriaalia, virsi tai lastenloru: ”tule hyvä runo / älä tule paha rönö”.

 

Helinin esikoisrunoteos Tärisen maailman kyljessä (1978) sai J.H. Erkon palkinnon. Weilin+Göösin runoilijana aloittanut Helin joutui kärsimään kustannusmaailman vaihtuvista suhdanteista, ja 1990-luvulla kustantamoksi tuli yhden miehen Pulvis&Umbra, jonka kautta Helin julkaisi paitsi omia teoksiaan myös suomennoksia, esimerkiksi Marina Tsvetajevan runoja.

Loppuaikoinaan Helin kuului Poesian runoilijakaartiin ja sai tunnustusta kuten Nuori Voima -palkinnon 2012. Blogit olivat hänen tunnusmerkillisiä runoalustojaan.

Henriikka Tavi kertoo jälkisanoissaan rytmittäneensä Alisiin ylisiin -teosta muun muassa välimerkeillä ja pidentämällä säkeitä. Hän mainitsee myös, että toimitustyössä on pyritty nimeämään intertekstuaaliset lainaukset, jotka ovat olennainen osa Helinin runoilijaprofiilia.

Liiallisuuksiin tässä ei kuitenkaan ole menty. Monet vaivatta vyöryvään tekstimassaan jäsentyvät viittaukset jättävät lukijalle oivaltamisen ilon: tuossa menee Paavali, tuossa taas J.L. Runeberg. Pentti Saarikoski ja Kari Peitsamo moikkaavat toisiaan. Bob Dylan ja Frank Zappa kävisivät soundtrackeista.

 

Helin luo runoilijakuvan, jossa on paljon ylpeyttä ja sitkeyttä: ”minä en valinnut kynää / kynä valitsi minut / vaikka ihan alussa / kaikki kynät on paperia”. Runoilija ei luovuta, vaikka hän joutuisikin olemaan selkä seinää vasten: ”Olen valmis näkemään nälkää saadakseni sanomani perille.”

Helin uudistaa vanhan vitsin lampun vaihtamiseen tarvittavien henkilöiden lukumäärästä: ”mutta kuinka monta postmodernistia / tarvitaan lampun vaihtamiseen / kaksi toinen pohtii sähkön / työn pseudokahtalaisuuden / kulttuurihegemoniaa / ja toinen kutsuu talonmiehen”.

Kuopiolaissyntyinen Helin muistaa myös kotiseutuaan: ”maljalahdenkadun pikku pietarin pihan ja koijärven mökin / jokaisen kiven ja kannon rantaviivan ja puun osaisin silmät / sidottuina / yhä ulkoa sen”.

Nämä runoelmat kannatti julkaista. Ne ovat runoilijan kouraiseva hyvästijättö ja riipaiseva testamentti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .