Kirja-arvio: Saamelaiset runot juoksuttavat muinaisia poroja uuden ajan aitauksiin

Tuulisolmut on huima täydennys alueelta, jolta suomeksi on julkaistu vähän.

Tuulisolmut

Valikoima saamelaista nykyrunoutta

Suom. Kaisa Ahvenjärvi.

Poesia 2018. 113 s.

Näin otsikoi Hege Siri runosarjan Jäämeren rannikolta:

”silmänräpäys muutama tuhat vuotta”

Otsikko voisi olla koko uuden saamelaisvalikoiman osoite, hyvä lähtörivi. Sukupolvien ketjut kietoutuvat kokoelmassa toisiinsa. Menneen merkit – jumalien, noitien, eläinten, poronhoitajien, joikaajien jättämät kuvastot – kohtaavat nykyääniä, konekieltä, nettiajan kulttuurin ja hälinän.

Kokoelma on sekä taianomaista että arkista luettavaa. Mytologian ja arkeologian jälkiä hahmottavat tekstit ovat yllättäviä ja elliptisiä ja avautuvat paikoin vaikeasti, vaikka tyyliä leimaa konkreettisuus. Joiun ja tarinan kosketus ja tunteen ja vaiston yhteys välittyvät silti herkästi.

Neljän norjansaamelaisen lyyrikon tekstit ovat tiiviitä ja ilmavia, vähin sanoin paljon ilmaisevia. Ne ovat miltei kuin tuulen ja pakkasen tiloja, ikiaikainen ilmakehä. Mutta ne ovat myös ajatuspotkuja 2000-luvulle.

Esimerkiksi Irene Larsenin runoissa havainnoidaan paitsi jääkauden luonnonkirjoitusta myös modernia verkkokieltä.

Saamelainen proosalaulu, joiku, on monin kaiuin kuuluvilla. Joiku aukaisee tietä maahan ja historiaan, ja kertoo nykyaikana uusin ja sellaisina myös itseironisin sävyin.

Lumivalkoinen äänettömyys ja perinteen syvyys liikkuvat kylmässä pohjoistuulessa. Elävä ja kuollut ovat rinnakkain. Tuonpuoleinen, sáivu, elää sateessa, poron roukunassa, riekonnaurussa… Hege Siri runoilee:

”minä joikaan jään ja veden / ja aallot jotka liukuvat / hieruan yli / ja vetäytyvät takaisin // siellä missä joki juoksee vuonoon / ja aallot liukuvat pois rannalta / kivet hioutuvat liukkaiksi”

Sigbjørn Skådenin Prekariaatin laulussa chatti ja pop joikaavat shakespearelaisen mitan korkeuksissa ja laskeutuvat ylevästä banaaliin. Jambinen pentametri liittoutuu parodisena riekkuvan iskelmälaulukisan kuvaukseen.

Viimeinen vaeltaja puolestaan kertoo arkisen nykytragedian. Se on pidätettyä aggressiivisuutta tihkuva sarja perheen autoilulomasta ja onnettomuudesta.

Rawdna Carita Eiran juokse tummakorva juokse on aistikasta kuvausta ihmisen ja poron realismista – jälleen tradition ja nykyisyyden välisin rinnastuksin.

”tummakorva taluttaa tuulta / meidän maailmassamme / lepattavat / valkeat / helmat / juokse tummakorva juokse”

Poro ”joikaa”, kertoo, runoilijan ja eläimen näkökulmasta. Herkkä tummakorva kuuntelee nykykieltä rauhattomana, mutta poronhoidon vuotuiskierto jatkuu. Porot ovat vaikuttavia, eikä kuolemankatse teurastuksen hetkellä ole niiden kohdalla ainoa – mm. koristeettomuutensa vuoksi – riipaiseva tekijä.

Valikoiman tekstejä leimaa karuus ja paljaus ja monesti tarinaan liittyvä suullinen erityisyys.

Irene Larsenin tekstien karhumieli elää myyttisenä mutta myös runoilijaminän kadottamana ja metsästäjien etsimänä asutuksia kiertelevänä raatelijana.

Kun karhunpesässä asunut tyttö saa poikalapsen, lukija voi hakea syntyneen eläinihmisen osaksi tulleen psykiatrisen hoitokertomuksen myös tähtitaivaalta, mytologian tapauskirjoituksena.

Aikojen heijastukset saamelaiskokoelmassa ovat oudot, hauskat, kirjaimelliset, arvoitukselliset ja kirjavat.

Kun sielun syntymä ilmentyy tähdissä, fyysisen syntymisen tapahtumaa kuvataan Larsenin runossa kirjaimellisena lihan ompelemisena, jumalattaren muotoilutyönä.

Tähtikaikkeudessa liitävän noidan puolestaan twiitatessa välilaskun saavat kalliin safarimatkan turistit tuijotettavakseen mustan auringon.

Tai kun omalääkäri tutkii runoilijan sappikiviä, rinnastuskohteena kuullaan aurinkojen helinää, jota edeltää roihuavasilmäisen karhun kierto aamuhämärässä.

Jyväskyläläisen Kaisa Ahvenjärven suomentajan-esipuhe valaisee runojen ominaisuuksia mutta myös saamelaista kielialuetta.

Kieliä on yhdeksän ja puhujia vain runsaat 30 000. Norjaksi tai pohjoissaameksi kirjoittavan kvartetin Tuulisolmut on huima täydennys alueelta, jolta suomeksi on julkaistu vähän.