Kirja-arvio: Salaperäinen kosmopoliitti

Elämäkerta tarkentaa Jack Witikan ohjaajatyöhön, mutta persoona jää hieman etäiseksi.

Maria-Liisa Nevala

Jack Witikka. Suomalaisen teatterin suurmies.

Minerva 2018. 381 s.

Teatteri- ja elokuvaohjaaja Jack Witikka (1916–2002) loi mielellään ympärilleen salaperäisyyttä. Maria-Liisa Nevalan kirjoittama elämäkerta keskittyy Witikan työhön, taiteellisiin päämääriin ja yleensäkin ohjaajaprofiiliin. Dramaattisella yksityiselämällä ei revitellä, mutta sitäkin avataan jopa kirjeenvaihdon kautta. Toki todetaan Witikan toisen vaimon Tea Istan olleen yksi ohjaajan luottonäyttelijöistä. Nevala kirjoittaa tarkasti ja asiakeskeisesti.

Witikka syntyi suomenruotsalaiseen Jacobssonien perheeseen mutta vaihtoi nimensä Witikaksi 1942. Nevala näkee nimenvaihdokselle kaksi mahdollisuutta: joko se kumpusi halusta liittyä kiinteästi suomalaisuuteen tai sitten kyse oli taiteilijanimen valinnasta. Taidemaalarin urasta haaveilevalle Witikalle elokuva olikin ”maalaamista valoilla”.

Nevalan mukaan Witikka toi teatteritaiteeseemme modernismin ja siirsi taiteellista ajatteluaan myös elokuviin. Hänen ilmaisukielensä oli pelkistettyä ja tyyliteltyä. Oppinsa hän oli saanut brittiläisestä ja ranskalaisesta elokuvasta ja teatterista.

Kansainväliset kontaktit olivat laajat. Niiden syntymistä oli vauhdittanut yhteistyö englantilaisen Michael Powellin kanssa Lontoossa, jossa Witikka toimi stipendiaattina. 1960-luvulla Witikka vieraili ohjaajana Darmstadtissa ja Berliinissä.

Witikka vierasti stanislavskilaista näyttelemistä. Hänen perusteesinsä kuului: ”Ei ole tunnetta ilman ajatusta.” Taidekentän politisoituessa hän edusti kulttuuriliberaalia suuntausta ja etsi tekojen motiviia ihmisen omasta moraalista. Hän pyrki ymmärtämään, ei julistamaan, vaikka valitsikin usein tematiikaltaan yhteiskunnallisia näytelmiä.

Witikka oli tullut Suomen Kansallisteatteriin ohjaajaksi 1953. Pienestä näyttämöstä tuli hänen ”laboratorionsa” ja ”leikkikenttänsä”, kuten Nevala sitä kutsuu. Se oli monenlaisten modernien projektien kokeilualusta.

Witikka loisti erityisesti Beckett-ohjaajana mutta ohjasi myös klassikoita. Itseoppinut teatterimies aloitti Kansallisteatterissa myös workshop-työskentelyn.

Witikan ensimmäinen pitkä elokuva oli Aila, Pohjolan tytär (1951), mutta hänen elokuvaohjauksistaan kannattaa mainita erityisesti kolme tuotantoa. Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955) oli avantgardistinen taide-elokuva.

Raadollisuuteen saakka paljas ja rehellinen alkoholismin kuvaus Mies tältä tähdeltä (1958) sai kolme Jussi-patsasta, ja vastaanotossa sitä ylistettiin merkittävimpänä elokuvana, mikä on aikoihin tehty Suomessa. Erityispiirteenä mainittakoon, ettei näyttelijöitä maskeerattu ollenkaan. Witikalle tyypilliseen tapaan kuvat puhuvat, ei dialogi.

Lempeän humoristinen mutta myös traagisia sävyjä sisältävä Pikku Pietarin piha (1961) jäi Jack Witikan viimeiseksi elokuvaohjaukseksi. Se pokkasi valtion elokuvapalkinnon ja sai myös kiitosta Berliinin elokuvajuhlilla. Luontevat lapsinäyttelijät tuntuivat unohtaneen kameran läsnäolon, mikä olikin aina Witikan tavoitteena.

Nevala ei kuitenkaan mainitse sitä kuriositeettia, että itse kirjailija Aapelia eli Simo Puupposta kuullaan Pietarin kanssa keskustelevan Jumalan äänenä – rohkea ratkaisu tuohon aikaan!

Nevala käy huolellisesti lävitse Witikan ohjausten vastaanoton ja tarvittaessa kommentoi sitä. Witikan kanssa työskennelleiden näyttelijöiden muistot on poimittu muistelmista tai nopeista kommenteista.

Salaperäisyyteen kätkeytynyt Witikka ei persoonana päästä lukijaa kovin lähelle itseään, vaan hän jää hieman etäiseksi herrasmieheksi, mutta taiteellisen ohjelman, kaikessa lievässä ristiriitaisuudessaan, Nevala hahmottaa erinomaisesti. Witikka puhuu nimenomaan työnsä kautta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.