Kirja-arvio: Sukuselvitys laajeni Suomen rahvaan historiaksi

Perttu Immonen kuvaa jykevässä teoksessaan suomalaisen rahvaan kovaa osaa 1400–1800-lukujen sääty-yhteiskunnassa.

Perttu Immonen

Suomen rahvaan historia

Atena 2017. 639 s.

Ennen kaikki ei ollut paremmin. Tutkija Perttu Immonen osoittaa kahdentoista sukupolven mitalla, miten suomalaisen rahvaan osa oli kärsiä sodista, kulkutaudeista, katovuosista ja ylimysten mielivallasta aina keskiajalta 1800-luvulle.

Jykevän Suomen rahvaan historian taustalla on Immosen oma sukuselvitys, joka laajeni kolmen suomalaissuvun vaiheiden ja sääty-yhteiskunnan kuvaukseksi 1400–1800-luvuilta, jolloin Suomi oli valtaosin Ruotsin kruunun alaisuudessa.

Rahvaalla Immonen tarkoittaa kansanosaa, joka ei kuulunut papiston, aateliston tai porvariston valtiosäätyihin. Rahvaaseen lukeutui muun muassa talonpoikia, käsityöläisiä, sotilaita, maatalojen isäntiä ja emäntiä. Osattomimpia olivat tilattomat ja kiertolaiset.

Lähtöpiste on Sastamalan Teukkulan kylään noin vuonna 1455 syntynyt talonpoika Olavi Teukku, jonka Teukku–Sopan suvun tarina kertoo Kokemäenjoen jokivarren länsisuomalaisten elämästä. Vastaavasti Kiiskinen–Eronen–Lybeckin sukuketju kuvaa savolaiselämää järvien ja erämaiden äärellä Rantasalmella. Sursill–Korpilaisen pohjalaissuku sijoittuu taas meren ääreen Kokkolan seudulle.

Sukulinjat osoittavat rahvaan elinolojen eroja: länsisuomalaisten yhteisölliset viljelykset tuottivat satoa mutta olivat alttiita hallalle, savolaiset pärjäsivät hallaa vastaan kaskiviljelyn avulla, pohjalaisten vahvuuksia olivat karjatalous ja tervanpoltto.

Ilon, surun ja pelon tunteet kuuluvat kaikkiin kulttuureihin, kirjoittaa Immonen, mutta varsin vähän iloa Suomen rahvaan historiasta irtoaa kaikkeen suruun nähden.

Peräkkäiset katovuodet ajoivat perheitä nälkään ja kulkutaudit hautaan. Lapsikuolleisuus oli hirvittävä. Pohjanmaalla 1700-luvulla Korpilaisen maatilan Lisa-emäntä synnytti 20 lasta, joista puolet kuoli ennen rippikouluikää. Myöhemmin vuonna 1804 Korpilaisten seuduilla vietettiin hautajaisia niin tiuhaan, että kirkonkello meni säröille surusoitoista.

Maatilojen miehiä pakotettiin väenottoihin Ruotsin sotiin, jopa kauas Eurooppaan. Esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota vei Rantasalmen Mikko Erosen vuosiksi eteläsaksalaisen Königshofenin varuskuntaan 1630-luvulla.

Karuinta on silti venäläissotilaiden silmitön väkivalta Pohjanmaalla isonvihan vuonna 1714: ”Vihollinen ryösti ja poltti eteen osuneita taloja, surmasi miehiä, raiskasi naisia ja vangitsi nuoria ja lapsia orjiksi. Odottavia äitejä vedettiin hevosten perässä ja jätettiin tienvarsille pelotteeksi.” Ryssävihan periytyminen ei enää ihmetytä.

Perheissä toistuu häiden, syntymien ja hautajaisten kaava, mutta rajalliseen aineistoon nähden Immonen tarinoi paikoin hyvin värikkäästi sukujen vaiheista. Varsinkin käräjätuomiot tarjoavat eläväisiä luonnekuvia ja tulkintoja sukujen jäsenistä.

Rahvaan arki hahmottuu myös kuvauksilla seuduista ja maatiloista, viljelystä ja karjasta, ruuasta, vaatetuksesta ja kodin esineistä sekä eri säätyjen suhteista. Muistettakoon, että 1700-luvun lopussa Rantasalmella asui lähes 10 000 ihmistä eli enemmän kuin Helsingissä.

Immosen kirja päättyy 1800-luvun alun Venäjän valtaan. Uusi aika merkitsi myös vanhan säätyjärjestelmän rapautumista. Tosin 1700-luvun yläsäätyjen näkemys rahvaasta kuulostaa perin tutulle tänäänkin: rahvas täytyi pitää köyhänä, jotta se ei laiskottelisi.