Kirja-arvio: Suomalaista veistelytaidetta - lukija saa nauraa ja tiristää pari kyyneltäkin

Kirjat: Jukka Viikilän mininovellit tarjoavat pönäkkää suomalaisuutta mutta myös universaalia kauneutta.

Jukka Viikilä

Suomalainen vuosi

Otava 2018. 216 s.

Finlandia-voittaja Jukka Viikilä kertoi salakuljettaneensa runoutta suuremman lukijajoukon nautittavaksi romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Kieltämättä Viikilä on vaikeasti lokeroitava tekijä: hänen runonsa, jotka julkaistiin viime vuonna yhteisniteenä Runoja I-II, ovat lähellä lyhytproosaa, ja proosateksti taas kantaa mukanaan lyriikan laahusta.

Nyt ilmestynyt Suomalainen vuosi koostuu lyyrisistä mininovelleista, joissa edetään keväästä kohti talvea vuodenaika kerrallaan.

Edellisen kirjan saavuttama menestys ja institutionaalinen tunnustus ovat ehkä vaikuttaneet aihepiirin pönäköitymiseen. Viikilä ottaa kantaakseen vakavikkoja ja humoristeja yhdistävän miesprosaistin ikiaikaisen taakan, suomalaisuuden määrittelyn. Osa teksteistä on peräisin S-ryhmän kanssa tuotetusta Suomalaisuuden ABC -kuunnelmasarjasta, ja kaupallinen lähtökohta rajaa aihepiiriä entisestään kohti keskimääräisyyttä.

Suomi100-vuoden jälkilöylyissä on hieman vaikea innostua proosasta, jossa kansallisuus on ikuista ja muuttumatonta ydinainesta, sukupuolet ja tonttirajat kiveen hakattuja. Taiteilijan tehtävä on lohkoa aineesta palasia ja veistellä niistä nurinkurista huumoria, tähän tyyliin: ”Perinne syntyy, kun on kaksi kertaa käväissyt työnjälkeisillä siidereillä. Automerkkiä ei mielellään vaihda. Etukortti houkuttelee.”

Kuvittelen kirjailijan kortille rapisevan bonuksia jokaisen valmistuneen proosapalikan myötä.

Viime vuosien parhaissa suomalaisuutta käsittelevissä kirjoissa, joihin luen Juha Hurmeen Niemen lisäksi myös Viikilän edellisen, on ollut aihepiiriä laajentava tai kyseenalaistava näkökulma. Suomi on nähty kosmisesta näkökulmasta osana maailmankaikkeutta tai maanosan perimmäisenä, tuulisena ja pimeänä nurkkana.

Kun 1800-luvun alun niukasti rakennettua Helsinkiä on katsonut arkkitehti Engelin silmin, myös tämän ajan Suomen näkee vähän eri tavalla, kovin uutena ja sattumanvaraisena. Suomalaisen vuoden vaikutus on päinvastainen. Alkaa uskoa, vieläpä hyvin kokemusperustein, että tätä samaa vuotta me täällä perukoilla elämme vuosikymmenestä toiseen, me kaikesta valittavat ja silti elämäämme salaa tyytyväiset, aika velikullat.

Tästä näkökulmasta Viikilän kirja on kuin ylipitkä versio Jorma Eton runosta Suomalainen, täynnä määritelmiä, joiden äärellä voimme myhäillä ja hymistellä, ja joita voimme rallienglanniksi siteerata hämmentyneille ulkomaalaisille, kun joukolla liikumme lomaparatiisin yössä.

Kaikesta huolimatta Suomalainen vuosi on erittäin hyvin kirjoitettu teos, jota lukiessa saa kokea useat spontaanit naurut ja tiristää pari kyyneltäkin. Viikilä osaa asettua muodon ja aiheen sisään, ja ammattilaisena ottaa kaikki tehot irti niiden rajoituksista.

Monet teksteistä eivät myöskään kuvaa vain suomalaisuutta, vaan Viikilän lyriikan tapaan niissä on universaalia kauneutta: ”Rakastettavimmillaan ihminen on silloin kun ei uskalla nostaa katsettaan”.

Kun esimerkiksi Miska Rantasen tuore Kalsarikänni-kirja on saavuttanut maailmalla huomattavaa kiinnostusta ja suomalaisuus näyttää jo seuraavalta lifestyle-buumilta, toivon, että tämäkin älytään kääntää mahdollisimman monelle kielelle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.