Kirja-arvio: Suomi oli Saksan rintamassa

Eversti Pekka Visurin uutuuskirja perkaa Suomen ja Saksan sotilaallista yhteistyötä vuonna 1941.

Sota-ajasta ilmestyy edelleen uusia kokonaiskuvaa täsmentäviä teoksia. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kirjasyksyn yksi merkittävimmistä tässä ryhmässä on professori, eversti Pekka Visurin teos Suomen ja Saksan sotilaallisesta yhteistoiminnasta vuonna 1941.

Professori Mauno Jokipii (1924–2007) osoitti Jatkosodan synty -teoksessaan (1987), ettei Suomi ollut ajopuu, vaan hakeutui talvisodan jälkeen aktiivisesti Saksan yhteyteen Neuvostoliiton painostusta ja uhkaa vastaan.

Sotilaallisen yhteistyön johdonmukainen seuraus oli Suomen osallistuminen Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Visuri jatkaa nyt teoksellaan Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 siitä, mihin Jokipiin tutkimus päättyy. Teos sisältää 13.6.1941 Suomeen yhteyskenraaliksi saapuneen Waldemar Erfurthin (1879–1971) päiväkirjan vuodelta 1941. Johdantona on päiväkirjaan ja muihin lähteisiin perustuva runsaan sadan sivun yhteenveto ja analyysi.

Erfurthin sotapäiväkirja vuodelta 1944 on julkaistu WSOY:n kustantamana jo 1954. Se oli aikaa, jolloin Suomen todisteltiin käyneen erillissotaa.  Visurin suomentama Erfurthin päiväkirja vuodelta 1941 osoittaa kuitenkin, että Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö oli niin tiivistä kuin olla voi.  Suomen sotatoimet vuonna 1941 olivat kiinteä osa Saksan itärintamaa. Erillissodasta ei todellakaan ollut kysymys.

 

Erfurthin päiväkirjan julkaiseminen vuodelta 1941 olisi ollut sodanjälkeisessä herkässä tilanteessa ongelmallista, mutta viimeistään 1970-luvulla Kansallisarkistossa säilytettävän aineiston julkaisemiseen ei olisi ollut mitään esteitä. On myös yllättävää, että historioitsijat eivät ole sitä aikaisemmin juurikaan käyttäneet lähteenä tutkimuksissaan.

Suomessa on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä, miksi Itä-Karjala miehitettiin. Miksi hyökkäystä ei kesällä 1941 pysäytetty suunnilleen Tarton rauhan rajoille?

Visurin teos antaa kysymykseen yksiselitteisen vastauksen. Suomen hyökkäys Syvärille oli tärkeä yksityiskohta Saksan sotasuunnitelmassa. Itä-Karjalan miehitys ei kuulunut Mannerheimin suunnitelmiin, mutta muutaman päivän neuvotteluissa Saksan kanta voitti. 

Suomi hoiti vuonna 1941 Saksan sille määräämän tehtävän. Sen sijaan saksalaisten eteneminen Syvärin etelärannalle ei onnistunut. Kädenlyönti Syvärillä jäi toteutumatta.

Itä-Karjalan miehitys piti tietenkin perustella. Mannerheimin myöhemmin virheeksi tunnustama miekantuppi-päiväkäsky ja todistelut edullisista puolustusasemista tarvittiin verhoamaan sitä tosiasiaa, että hyökkäys Syvärille oli Saksan Suomelle määräämä tehtävä.

 

Oli myös tilanteita, joissa Mannerheimin kanta voitti. Ehkä merkittävin oli saksalaisten elokuussa 1941 vaatima hyökkäyksen jatkaminen Karjalan kannaksella kohti Leningradia. Mannerheim torjui saksalaisten vaatimuksen yksinkertaisesti sillä, että Suomella ei ollut riittäviä voimia hyökkäyksen jatkamiseen.

Erfurthin päiväkirjoista paljastuu myös se, että Mannerheim alkoi epäillä Saksan voittoa jo marraskuussa 1941. Erfurthin tehtäväksi tuli Suomen pitäminen Saksan rintamassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.