Kirja-arvio: Tiiliskiviteos Suomi-kantrista kertoo melkein kaiken ja tarinoi välillä ohi aiheenkin

Suonna Kononen
Mystiset metsätyömiehet ja keskikaljacowboyt. Retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin.
Sammakko 2018. 592 s.

Kuluneena vuonna on huomioitu yhden jos toisenkin historian käännekohdan 50-vuotispäivää: Tšekkoslovakian miehitys, Vanhan valtaus, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat...

Vuoteen 1968 ajoittuu myös suomalaisen country-musiikin – tai suomikantrin – syntyhetki. Silloin julkaistiin Kari Kuuvan kirjoittama ja Jarno Sarjasen laulama Nukkekoti, ensimmäinen kokonaan suomalaista tekoa oleva puhdasverinen kantrilevytys.

Kantrista ei Suomessa missään vaiheessa ole tullut populaarimusiikin valtavirtaa. Mikko Alatalon, Kari Tapion ja J. Karjalaisen kaltaisten koko kansan suosikkien tuotannossa kantrilevytykset ovat yksi säie muiden joukossa, mutta puhtaasti kantriin keskittyneet artistit ovat selvästi marginaalissa.

Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen on koostanut suomikantrin vaiheista järeän kirjan. Kyse ei ole varsinaisesta historiankirjoituksesta, vaan kirjan rungon muodostavat muusikoiden ja muiden alan toimijoiden haastattelut.

Kohtaamisten kautta aukeaa näkymä taiteilijaelämään, joka ei aina ole kovinkaan glamoröösiä: kun Matti Esko käy esiintymässä joensuulaisessa lähiöravintolassa, orkesterina toimii taustanauha, ja konseptiin kuuluu lisäksi se, että ennen ja jälkeen keikkaa yleisö saa laulaa karaokea duettona illan artistin kanssa.

Kirjan alkupuoli sujuu ikämiesten – ja nimenomaan miesten – muistellessa. Kuvaavaa on, että ensimmäinen isommin esillä oleva nainen, Liisa Lankinen, on esillä nimenomaan ”soittajan vaimon” roolissa.

Myöhemmin pääsevät esiin myös Tarja Merivirran ja Ninni Poijärven kaltaiset naismuusikot, mutta kokonaisuutena suomikantri on musiikin alalajeista sieltä äijimmästä päästä. Syitä tähän pohditaan siellä täällä kirjan mittaan, mutta tyhjentävää vastausta ei löydy.

Rapakon takaa tunnetaan useita menestyksekkäitä countrynaisia – mutta niinpä koko musiikkityylin asema on siellä aivan toisenlainen kuin Suomessa.

Vanhan polven muusikoiden haastatteluja lukiessa tulee mieleen, että kirja on selvästi ollut syytä tehdä nyt, kun se on vielä ollut mahdollista. Osa keskeisistä tekijöistä on jo manan mailla, ja kirjassa haastatelluistakin Kari Kuuva kuoli marraskuussa, vain muutama viikko ennen kirjan ilmestymistä.

Edeltä menneitä muistellaan elossa olevien haastatteluissa, minkä lisäksi Kononen on kierrättänyt kirjaan muutamia lehtijuttujaan, kuten vuonna 2017 menehtyneen Pekka Myllykosken 50-vuotishaastattelun vuodelta 2009.

”Fiksu esijuoppo” Myllykoski ja hänen yhtyeensä Freud, Marx, Engels & Jung ovat kirjassa keskeisessä asemassa. Yli sata sivua omistetaan Freukkarien ja yhtyeen liepeillä toimineiden ihmisten esittelyyn. Yhtye teki oivaltavia suomennoksia moniin amerikkalaisiin country-biiseihin ja juurrutti näin lainakappaleet suomalaiseen mielenmaisemaan.

Kononen on paitsi toimittaja myös hyvin verkostoitunut kantrimuusikko itsekin, minkä ansiosta lukija pääsee osalliseksi myös henkilökohtaisemmista kohtaamisista. Kononen soutelee Myllykosken kanssa Kitkajärvellä – ja osallistuu muutamaa vuotta myöhemmin tämän hautajaisiin.

 

Haastattelujen lomassa Kononen tarjoilee temaattisia katsauksia esimerkiksi kantrin ja työväenmusiikin suhteesta tai kantrin SM-kisoista (kyllä, sellaisiakin järjestettiin pariin otteeseen!). Yleisradion kantriohjelmatkin käydään läpi 1970-luvun alusta lähtien.

Nämä yhteenvetävät osiot ovat kirjan parasta antia. Niissä näkyy kirjoittajan asiantuntevuus ja näkemyksellisyys. Kononen osaa hahmotella suuria linjoja ja kiteyttää kokonaisuuksia.

Kirja on kattava mutta ei kaikenkattava, minkä Kononen toki myöntääkin. Nykyaikana tyylisuuntia ylitellään suhteellisen vapaasti, ja moni yhtye tai artisti saattaa kokeilla kantrisävyjä yksittäisessä kappaleessa.

Yhden nimen puuttuminen ihmetyttää silti jopa tällaista genreen perehtymätöntä lukijaa. Missä on taiteilijanimellä Spigu levyttävä Ville Linna? Neljä levyä julkaisseen lauluntekijän folk-country ei ole genren puhdasoppisimpia edustajia, mutta ammentaa kuitenkin siinä määrin kantrin kaukaloista, että huomiointi olisi ollut perusteltua.

Konosen kirjalla on monia ansioita – ja yksi huomattavan iso ongelma. Kuudensadan sivun jälkeen tekee mieli huutaa: editointia, editointia, editointia!

En tiedä, onko ongelmana ollut ajanpuute vai liiallinen rakastuminen aiheeseen, mutta haastatteluosioissa on turhan paljon löysää, mikä näkyy kirjan mitassakin. Kun haastateltavia on yli puolensataa, sitaatteja on sallittua ja suotavaa hioa tiiviimmiksi. Eikä kaikkien kanssa tarvitsisi palata muisteloissa aina kansakouluvuosiin asti.

Välillä ajaudutaan ohi aiheesta. Kononen on ottanut mukaan kitaristi Ilkka Vartiaisen kokemukset neuvostoliittolaiselta vankileiriltä 1980-luvulta. Kiehtova tarina, ei siinä mitään, mutta onko siihen syytä käyttää kahdeksan sivua musiikkia käsittelevässä tietokirjassa? Ei ole.

Seuraavalla kerralla siis kunnollinen editointikirves käyttöön. Mystiset metsätyömiehetkin kiittävät, kun paperia säästyy.

Mutta yhtä kaikki: stetsoninnoston arvoinen urakka.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .