Kirja-arvio: Tommi Kinnunen kuvaa mestarillisesti sisarusten väreilevää surua kolmenpäivänromaanissaan

Tommi Kinnunen

Pintti

WSOY 2018. 291 s.

Tommi Kinnunen nousi pitkälinjaisen proosamme kärkinimien joukkoon Neljäntienristeyksellä (2014) ja Lopotilla (2016). Pintti ei petä suuriakaan odotuksia. Se on jälleenrakennusvuosiin sijoittuva kolmenpäivänromaani lasitehdasmiljöön kasvattamista sisaruksista.

Pintti merkitsee lasinpuhalluksessa syntynyttä jätelasia, ja sisarukset Jussi, Helmi ja Raili kantavat kukin omia kipujaan.

Tapahtumia kuvataan kunkin näkökulmasta päivän verran. Preesensin valitseminen aikamuodoksi tekee kerronnasta jäntevää ja intensiivistä. Lasinvalmistuksen kuvaus on hyvin yksityiskohtaista, ja konkretian yllä väreilee eksistentiaalinen taso samaan tapaan kuin Antti Hyryllä, joskin Kinnusen hypertaso on eksistentiaalinen, ei metafyysinen.

Jussi, nuorin sisaruksista, sairastaa epilepsiaa ja on tehdasyhteisön originelli. Hän on lapsenomaisen viaton, ja häntä kiusataan usein. Häntä lohduttavat kauniit muistot hyväksyvästä mutta jo kuolleesta äidistä, joka oli joutunut naiskaartilaisena vankileirille sisällissodan jälkiselvittelyissä.

Jussi uskoo isänsä asuvan Amerikassa. Sisko on kuitenkin kirjoittanut kirjeet isän nimissä ja luullut siten suojelevansa Jussia. Jussilla on silmää arjen kauneudelle. Hän kasvattaa kukkia, vaikka eletään säännöstelyn aikaa. Kinnunen puhkoo arkista kerrontaa lyyrisin laajennuksin: ”Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipausta taakse tai tulevaan.”

Jussin aistit ovat niin vahvat, että nykytermein voisi puhua aistiyliherkkyydestä. Tuskatiloissaan hän näkee verisiä hiiriä.

Helmi miettii lapsuusperheensä mykkyyttä. Tehdasyhteisön miehet olivat vaurioituneet sodassa, mutta ”Jussin tilalle ei vain koskaan löytynyt syytä tai sanaa”. Helmi ehtii pohtia monenlaista työskennellessään hiomossa. Mies kuolee tapaturmaisesti uudisrakennuksella, ja Helmi tuntee, kuinka suru tekee ihmisen hahmottomaksi, ääriviivattomaksi. Jäljelle jää syvä kiintymys lapseen.

Helmi hahmottaa aikuisuuden sattumanvaraisuutta: ”Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä.”

Raili on asunut Helsingissä ja nauttinut siellä taustattomuudestaan. Hän elää huolettomasti: joskus sängyn viereen jätetään seteleitä. ”Helmi on säilyttäjä, siinä kun Raili tahtoo lyödä rikki kaiken entisen.” Hänen lapsensa on kuollut kohtuun, ja Raili kamppailee surunsa kanssa: ”Itku ei tule, ei huuto. On vain ikävä sellaista, mitä koskaan ei ollut.”

Vahvimmillaan ja kouraisevimmillaan Kinnusen kuvaus on Jussin kohdalla. Poikkeusyksilön tuntojen erittely on tarkkanäköistä ja eläytyvää. Myös naisten sitkeä elinvoima on kuvattu hyvin ja perusteellisesti.

Tehtaan johdon ja työläisten väliset jännitteet tulevat kattavasti ilmi: ”Tanssilavalla puhallinorkesteri lopettaa Hämäläisten lauluun. Ne olisivat tahtoneet soittaa Kansainvälisen, mutta eivät vielä uskaltaneet, sillä disponentti oli paikalla. Se kuitenkin esitetään loppuillasta, sen tietävät kaikki. Nyt uskaltaa jo soittaa noita lauluja, jotka ennen sotaa olivat kiellettyjä.”

Kinnunen kuvaa mestarillisesti sisarusten väreilevää surua ja itse kunkin tapoja reagoida siihen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .