Kirjat: Sotakuvaajan työ ei jää tantereelle: arjessa grilliruoka muistuttaa hiiltyneitä ruumiita ja puiden oksat kuolleiden jalkoja – kirjailija keskiviikkona Jyväskylässä

Sabine Gruber

Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä

Suom. Olli Sarrivaara. Lurra Editions 2019. 392 s.

Itävaltalaisen Sabine Gruberin kiinnostavan romaanin johdantoepisodeista ensimmäisessä sotakuvaajat etenevät tiheästi miinoitetussa maastossa, ja selviävät hengissä. Toisessa katkelmassa Libyasta lähtenyt pakolaisvene ajelehtii avomerellä, ja useimmat kuolevat.

Prologitakautumat avaavat mm. Balkanin, Irakin, Sudanin ja Tšetšenian kriisejä valokuvanneen Bruno Daldossin elämää. Varsinaisessa kerronta-ajassa hän on juuri menettänyt pitkäaikaisen naiskumppaninsa Marlisin. Syyksi paljastuu Brunon ylenmääräinen kiinnostus vaaralliseen työhönsä.

”Hänen oli ikuistettava kamerallaan kaikki poikkeuksellinen, ja jotta hän voisi ikuistaa tapauksen, sen oli toistuttava…”

Daldossi on ”sotaveteraani”, jonka levoton nykytajunta on kriisipesäkkeiden kauhuista pääsemättömissä.

Puiden oksat muistuttavat tapettujen ruumiiden jalkoja, omat sormet hyökkääviä sotajoukkoja. Esineitä hän katsoo kuin ne olisivat miinoitettuja. Wienin kadut tuovat mieleen tuhon ja hävityksen. Huoneessa hän pohtii panssariammuksen mahdollisuutta lävistää seinät. Grilliruoka muistuttaa hiiltyneitä ruumiita.

”Todellinen haaste ei ollut selvitä sodasta, vaan normaalista arjesta.”

Raakuus, tuska, kipu ja täydellinen kuvakompositio ovat keskeisiä liikuttajia sotakuvaajan nykyhetkeä riepottavissa muistikuvissa. Työssä onnistumisen ja epäonnistumisen raja on häilyvä tai paradoksaalinen. Konfliktialueilla Daldossi pelkää. Hänessä ei myöskään ole kaupallisen lehtikustantajan tarvitsemaa ”väkivallan tirkistelijää” ja ”kyynelten heruttajaa”. Pikemmin hän tahtoen ja tahtomattaan panee painoa työnsä moraaliselle oikeutukselle.

Kauhuja kestääkseen kuvaajan on silti kyettävä minimoimaan kollektiivista ja yksilöllistä syyllisyydentuntoa. Se ei onnistu Daldossilta enempää kuin hänen työkaveriltaan Henrikiltä.

Kuvaajaveteraani Daldossi kompensoi painajaiskokemuksiaan pakonomaisesti Marlisiin; rakkaussuhteen elvyttämiseen ja myötätunnon kaipuuseen.

Nainen, Marlis, on uusine miehineen muuttanut Venetsiaan. Rapistuva ”rakkauden kaupunki” tuntuu kuvastavan Daldossin kariutuvia lähestymisyrityksiä. Yhtä osoitteellinen on Marlisin sotakuvaajan perspektiivistä etäinen työ eläintensuojelijana ja karhunhoitajana.

 

Romaanikehykset ovat realistiset ja keskitys psykologinen. Kuvaus on yhtä aikaa tarkkaa ja häilyvää. Konfliktialueiden järkytysten aiheuttama ailahtelevuus näyttäytyy etenkin Daldossin todellisuuspakoisissa seksi- ja alkoholiaddiktioissa.

Paljon esillä olevien sivuhenkilöiden kohtalot limittyvät nimihenkilön näkökulmaan. Erityisen likeinen suhde hänellä on Henrikin ex-vaimoon Johannaan, joka henkilökohtaisten menetystensä motivoimana lähtee omalle reportterimatkalle – pakolaisten kansoittamalle italialaiselle Lampedusan saarelle.

Daldossi seuraa Johannaa, mutta lopulta molempien ratkaisut perustuvat enemmän lähimenneisyyden traumoihin kuin nykyisiin toiveisiin.

”Joku oli joutunut kohtaamaan omakohtaisesti sen, minkä hän oli vain kuvannut. Niiden ihmisten puolesta hänen oli jatkettava.”

Kerronta muistuttaa Daldossin hajanaisen psyyken kuvastinta. Teksti pikemmin nykivästi raportoi kuin riipaisevasti eläytyy. Daldossin elämä on kuin vapisevan kameran tähtäimessä. Mikä tahansa hetki tuntuu sisältävän uhkakuvan, joka voi äkkiä laueta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .