Kirjoja polun varrelta – kirjailijat Riitta ja Olli Jalonen kertovat elämänsä tärkeistä lukukokemuksista sekä syksyn uutuuksistaan

Riitta Jalonen

MIKÄ kirja opetti sinut lapsena lukemaan?

Olen ollut aina niin kova lukija, että on vaikea ajatella mitään yksittäistä kirjaa. Kun opin lukemaan, Jyväskylään oli juuri perustettu 150 metrin päähän kodistani uusi Kypärämäen kirjasto. Luin lasten- ja nuortenosaston ahmimalla läpi. Jotenkin sieltä tyttökirjojen välistä väikkyy H.C. Andersenin Ruma ankanpoikanen. Se pysäytti, keskeytti ahmimisen.

Kun sain lopulta luvan siirtyä aikuisten osaston puolelle, kirjastonhoitaja sanoi, että aloitat sitten A:sta. Samalla hän antoi minulle Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Huomasin että ahaa, ei se aakkosjärjestys niin tarkka olekaan.

Mikä oli lempikirjaimesi?

D-kirjaimeen jäin pitkäksi aikaa. Siellä olivat Dostojevski ja Dickens. Varsinkin Dickens liikutti minua kovasti. Näin jälkikäteen mietittynä olen ollut lähes lapsi lukiessani Dickensiä. Myöhemmin tein graduni Dickensin vastaanotosta Suomessa.

Mihin kirjaan palaat aina uudelleen?

19-vuotiaana jouduin Kinkomaan tuberkuloosiparantolaan. Siellä oli erinomainen potilaskirjasto, josta löysin Thomas Mannin Taikavuoren. Se on kulkenut mukanani siitä saakka.

Mitä kirjaa luet juuri nyt?

Tapasin heinäkuussa Japanin kruununprinsessa Kikon. Hän oli vierailemassa Oodi-kirjastossa, ja hän oli toivonut saavansa tavata suomalaisia kirjailijoita. Oli ihanaa tavata kirjallisuudesta kiinnostunut prinsessa. Tapaamisen jälkeen otin hyllystä Yasunari Kawabatan Vuoren jylyn. Hänellä on täsmällinen lause, muttei hän selitä. Se tekee kirjallisuudesta kiehtovaa.

Mitä omaa kirjaasi olet tehnyt kaikkein pisimpään?

Voisin sanoa, että olen tehnyt tänä syksynä ilmestyvää Tanssikaa! -romaania aivan lapsesta saakka. Olen syntynyt 1950-luvulla. Sota on ollut niin lähellä, ja joka puolella on ollut henkisesti ja fyysisesti haavoittuneita ihmisiä.

Ei aikuinen huomaa, kuinka raskaat asiat piirtyvät lapseen. Lapsi on huokoinen paperi, kaikki piirtyy.

Romaanisi päähenkilö on Elisabet-niminen tyttö, jolla on monta kuollutta enoa. Oma toinen nimesi on Elisabet. Onko nimivalinta kutsu lukijalle tietynlaiseen tulkintaan?

Se on kutsu, mutta ei lukijalle vaan minulle itselleni. Nimi on ikään kuin tienviitta, se kutsuu minut paikalle koskettelemaan aihetta. Olen käyttänyt Elisabet-nimeä myös lastenkirjassa Elisabet, nalle ja pikkuveli jota ei ole – joka muuten nyt lähti prinsessan mukana Japaniin.

Tämä romaani kulkee omakohtaisten tunteitteni mukaan, mutta mielikuvitus tulee onneksi aina avuksi tekemään kirjan ihmisiä, ympäristöä ja tapahtumia.

Ihmisen kokemukset omasta lapsuudesta muuttuvat elämän aikana. Kaikki liikkuu ja muuttuu aikojen välillä eikä täsmällistä kokemusta ole oikeastaan olemassa.

Puhumattomuus siirtyy helposti sukupolvelta toiselle, ja nyt olen onnellinen siitä, että olen puhunut.

Jos kirjasi olisi musiikkia, millaista musiikkia se olisi?

1950-luvun ihmisillä ei ollut mahdollisuutta psykoterapiaan, heillä oli lohtuna esimerkiksi musiikki ja tanssiminen. Tanssikaa! on iloinen kutsu, mutta siellä alla on kuitenkin suomalainen molli. Yksi kirjani luku on nimeltään Säkkijärven polkka. Sitä on hullua miettiä, mutta oma sotakokemukseni on siirtynyt musiikkiin.  Säkkijärven polkan kuuleminen itkettää minua. Mutta samalla olen kiitollinen Säkkijärven polkalle. Sen poljento on kuin kuvanveistäjän taltta, joka nakuttaa minusta jotakin esille.

Olet yksi niistä harvoista, jotka ovat jo lukeneet Olli Jalosen syksyn uutuuden Merenpeitto. Kerro siitä jotain.

Emme koskaan lue toistemme keskeneräisiä käsikirjoituksia. Olemme olleet naimisissa niin pitkään, että jos tekisimme niin, olisimme jo muuttuneet kirjahyllyiksi.

Olen oppinut tämän tavan Ollilta, joka on hyvin tiukkarajainen ja jopa taikauskoinen asian suhteen.

Kun Olli sai Merenpeiton valmiiksi, hän jätti käsikirjoituksen minulle ja lähti muutaman päivän matkalle. Olin ajatellut, että luen ja ulkoilen. Siinä kävi niin, että minä luin ja luin.

Riitta Jalosen Tanssikaa! (Tammi) ilmestyy 20.8.2019.

Olli Jalonen

Mikä kirja kasvatti sinua nuorena?

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Se oli minulle vaihtoehtoista historianopetusta. Koulussa kansalaissodan ajoista opetettiin hyvin suppeasti. Linnan kirja lähti käsittelemään sodan tapahtumia yksilötasolla, ja siitä muodostui silloin nuorena tosi vahva kokemus.

Mikä kirja on opettanut sinua kirjailijana?

James Joycen Dublinilaisia. Siitä on muistumia lähes jokaisessa kirjassani. Joitakin lauseita tai tunnelmia, jotka toistuvat monta kertaa.

Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa?

Se voisi olla jokin vanha kirja. Ehkä yhdistelmä Thomas Moren Utopiasta ja Jonathan Swiftin hurjimmista satiireista. Näistä teoksista, joita nykyään kai sanottaisiin spekulatiiviseksi fiktioksi, mutta jotka olivat 1500–1700-luvuilla vain kertomuksia, verhottuja kertomuksia siitä, missä todellisuudessa ollaan.

Kirjoissasi saaret ovat usein tärkeitä. Minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Ottaisin Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlaksen. Olen lukenut sitä sekä saksaksi että englanniksi, ja olin hämmentynyt huomatessani, että se ilmestyi juuri suomeksi. Sen lukeminen lohduttaisi minua. Maailma on itse asiassa täynnä autioita saaria tai sellaisia, missä on aika vähän ihmisiä.

Mitä kirjaa suosittelisit ja kenelle?

Suosittelisin Antti Hyryn Maantieltä hän lähti -esikoisteosta (1958) sellaiselle ihmiselle, joka pystyy sen jostain kirjastosta tai divarista vielä löytämään. Se on esineenä pieni ja vaatimaton, mutta aikansa lapsi.

Mitä kirjaa et koskaan saanut valmiiksi?

Sain 30 vuotta sitten ajatuksen hyvin isosta kirjasta, jossa olisi ollut mukana 1600-luvun loppu ja nykyaika. Koko 1990-luvun ajan idea pysyi voimakkaasti mielessäni. Mutta kun mietin asiaa taiteellisen hahmon kautta, ymmärsin, ettei niin laaja kokonaisuus olisi enää ollut kaunis.

Ensimmäiseksi kokonaisuudesta irtosi nykyaikaan sijoittuva 14 solmua Greenwichiin (2011). Sen jälkeen tie oli vapaana alkaa kirjoittaa tätä aikatasoltaan vanhempaa kokonaisuutta. Sekin sitten vielä hajosi Taivaanpalloksi (2018) ja Merenpeitoksi (2019).

Olen tehnyt näitä kaikkia kirjoja yhteensä 30 vuotta. Se on pitkä aika, melkein puolet elämästä.

Olet niitä harvoja, jotka ovat jo lukeneet Riitta Jalosen Tanssikaa! -romaanin. Kerro siitä jotain.

Riitan kirja kertoo sodanjälkeisestä ajasta. Tunnistin siitä todella vahvan yhteisen kokemuksen, ja uskon että moni muukin sen tunnistaa.

Vaikka on ollut erilaisia perhekokemuksia, meihin kaikkiin 50- ja 60-luvuilla ja osin vielä 70-luvun alkupuolellakin syntyneisiin on saattanut rakentua kuin huomaamatta samankaltainen mentaliteetti.

Meillä on mukana sama sodan pitkä varjo, kummallinen raskas laahus, jota olemme yrittäneet rikkoa välillä tuskallisestikin.

Olli Jalosen Merenpeitto (Otava) ilmestyy syyskuussa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .