Kirka-arvio: Kirkkaan muodon moderni klassikko

Rainer Maria Rilken runoissa todellisuus unenomaistuu.

Rainer Maria Rilke

Uudet runot / Neue Gedichte

Suom. Liisa Enwald. ntamo 2016. 233 s.

Kolme pitkää lyyristä näkyä itävaltalaisen Rainer Maria Rilken (1875–1926) Uusien runojen suomennoksessa huipentavat kirjailijan antiikista modernismiin siirtämän ja klassisesti sävyttämän jatkumon. Viimeisten runojen keskushenkilöinä esiintyvät Orfeus, Eurydike, Hermes, Alkestis, Venus ja Ruusumaljakko.

Myytit avaavat syvästi visuaalisen ja tulkintoihin houkuttavan portin. Sen sisällä on kokonainen maailma, myös kirjoittajan havainnoima nykyaika.

Enimmiltään kirja etenee noin sivun mittaisten, verraten usein sonettiin kirjoitettujen runojen sarjana. Tekstille on ominainen muodon ehdottomuus, täydellisyyskutsu, sointujen ja rytmin musiikillinen ja visuaalinen eheys.

Rilken maailmaan kulkeva lukija vaikuttuu kuin ”romantisoitu”. Hän voi tuntea tulleensa galleriaan, jossa taide ja vain taide on heijastus korkeammasta, elämää metafyysisesti henkistävästä sisällöstä.

Kuitenkaan Rilken Uusien runojen luomiskautta (tuotannon keskikohtaa) eivät kannata enempää varhaisteoksissa esiintyvät romantiikan sävyt kuin tulevien sonettien ja elegiarunojen ylimaallisuus.

Neue Gedichte -kokoelmassa (1907) on kysymys eräänlaisesta käsityöstä, muotoilusta. Se merkitsee samalla runokohteen objektivointia, aiheen näkemistä selkeästi konkreettisena. Tällöin henkevyys ja esineellistäminen limittyvät.

Runojen syntyvaikutteista merkittävä onkin Rilken elämänvaihe Pariisissa yhteydessä kuvanveistäjä Auguste Rodiniin.

Rilken tavoittama muodon ”täydellisyys” koskee runon tarkastelemien asioiden, esineiden, rakennusten, taideteosten, kasvien, eläinten, myyttien ja erilaisten kansankohtausten mahdollisimman havainnollista kuvaamista niin, että kohde nähdään tarkasti sen oman olemuksen piirtein.

Hän ihaili maalareita ja kuvanveistäjiä ja käsillä tekemisen taitoa. Runomuodon klassisuus ja täyteys haastavat käsityöläisyyteen myös lukijan. Samalla tuo rakenteellinen hioutuneisuus myös vapauttaa runot – kuin välittömästi katsottavaksi ja spontaanisti kosketeltavaksi. Vaikutelman selkeys on silmin nähtävä ja käsin tunnistettava. Yllättävät käänteet vain lujittavat runon tarttumapintaa.

Lukija liikuttuu ikään kuin paradoksin kautta. Sillä samalla kun runot riisutaan tunteellisesta subjektiivisuudesta, niiden objektiivisuus sisältää emotionaalista vaikuttavuutta.

Jos romantiikan taidenäkemykseen nähdään liittyvän taipumus pitää unennäköä todellisena elämänä, toimivat Rilken runot päinvastoin: todellisuus unenomaistuu. Ei hämärtyäkseen, vaan loistaakseen tavallista reaalisuutta kirkkaampana valveena.

Taide herättää katsomaan asioiden varsinaiseen olemukseen. Esineet, luonto, tapahtumat, myytit kuvastavat ulkoisen olemassaolon sisäisiä ulottuvuuksia. Lukijasubjekti on osa havainnoimaansa runon objektia. Tähän yhteyteen ja ykseyteen kutsuu kieli; musiikillisuus, kuvallisuus. Elämys ja tietoisesti nähty maailma sulautuvat.

Näin lukijaan vaikuttaa se, mihin Liisa Enwald esipuheessa viittaa korostaessaan Rilken toivomusta ”rakkauden” sisältymisestä luomisaktiin. Rakkaus, kuten runoilija muun muassa monissa kirjeissään sanoo, on merkityksellisempää ihmisen tietoisuutta prosessoivan kasvun kuin rakastumisen tai eron tuottaman tunteilun vuoksi.

Rakkaus opastaa itseen ja maailmaan. Rakkaudessa on se subjektiivisen ja objektiivisen yhteys, jota Uudet runot ilmaisevat.

Suomentaja Liisa Enwald on seurannut vaikeita muotoja vapauksia ottaessaankin aidosti. Metriset klassikkorunot sointuineen, poljentoineen, sanavalintoineen hahmottuvat kirjaan saksaksi mukaan otettujen alkuperäisluomusten hengessä – teosten sisintä avaten.

Runoista osa on tulkittu suomeksi aiemminkin. Näihin kuuluu Rilken ensimmäisenä ”esinerunona” pidetty Pantteri – yksi esimerkki siitä, mitä edellä koetin valaista.

”Katseensa turtunut on ristikoista, / ei enää jaksa muuta piirittää. / Tyhjyyttä tulvii rautaikkunoista, / maailma niiden takaa häviää. // Notkeilla jäsenillään pyörii kissa / tanssiaan kohti suurta ydintä, / Tahtoa, joka nukkuu tainnoksissa / kehistä pienimmäisen keskellä. // Vain silloin tällöin verho pupillien / hitaasti väistyy. – Kuva sisään saa, / vaeltaa jännitykseen jäsenien, / sydämeen sitten hiljaa katoaa.”

Runo syntyi Kasvitieteellisessä puutarhassa Pariisissa. Rilke sai usein aiheita matkakohteistaan; katedraaleissa, merenrannalla, torilla, tornissa, taideteosten luona...

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.