Kjell Westö – Kangastus 38

Kjell Westön Kangastus 38 viittaa nimellään kolmeen suuntaan: tapahtumavuoteen, tanssimuusikon sävellykseen ja näköharhaan.

Itävalta on liitetty Saksaan, ja suursodan aavistusten alla eletään niin idässä kuin lännessä. Asianajaja Claes Thune kuuluu herraseurueeseen, Keskiviikkokerhoon, jonka jäsenistöä ovat myös psyykeltään epävakaa juutalainen ja moraaliltaan löyhä, menneisyyden salaisuuksia kantava psykiatri.

Keskiviikkokerhon jäsenet näkevät omalla tavallaan tulevaisuuteen, yksi taiteilijana, toinen lääkärinä, mutta mitä aavistelut ja varoitukset auttavat? Taiteilija elää tulevaisuutta hermoillaan, lääkäri yrittäen turvautua kliinisyyteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Kerhokeskustelun tasolla kaikki olisi vielä ratkaistavissa, mutta tapahtumatasolla on toista. Älyllinen etäännyttäminen ei suojaa vaistoilta ja vieteiltä.

Westö kuvaa suorastaan piinallisen yksityiskohtaisesti helsinkiläisen yläluokan tapakulttuuria. Etiketin suojassa jokainen elää omaa murhenäytelmäänsä, olipa se eroottinen, poliittinen tai etninen. Elokuvat ja tanssimusiikki tarjoavat pakokeinon jäytävän uhkan alta, mutta päivänpolitiikka näkyy jo urheilukilpailun lopputuloksessa.

Keskeisin musiikkiviite on Maurice Ravelin Bolero. Se enteilee dramaattisesti lähestyvää tuhoa. Teos keriytyy taaksepäin. Se on takaumien ja muistojen rikastama kehämuodostelma. Ennakoivat vihjeet eivät syö voimaa loppuratkaisulta. Romaanissa on trillerin piirteitä.

Eikö vuosi 1918 lopu Suomesta koskaan, kysyttiin Westön Missä kuljimme kerran -romaanissa (2006). Polttopisteenä on jälleen sisällissota, tällä kertaa punaisen naisvangin karmaiseva kohtalo.

Teoksen yksilötapahtumaketjun katalysaattori, asianajajan konttoristi Matilda Wiik käy omaa sisäistä dialogiaan nuoren minänsä ja aikuisen kesken, tosin nimisymboliikka kantaisi paremmin vähemmällä alleviivauksella.

Nuoren naisen menneisyys on koteloitunut, mutta se tapahtuu uudelleen joka hetki. Jokainen kosketus aktivoi painajaisen. Aika ei voi antaa unohdusta. Trauma palaa yhä uudelleen, mutta voiko oikeutta jakaa jälkikäteen? Mitä voittaa, jos pahaan vastaa pahalla?

Teoksen keskiössä ovat odotetusti ihmisen vastuullisuuden ja osallisuuden kysymykset. Onko ihminen sokea itsensä suhteen?

Westö näyttää sekä teoriassa että käytännössä, että moraalin suhteellistuminen antaa tilaa pahuudelle, ja vastuun väistäminen on loputonta selittelyä ja vetoamista velvollisuuksiin.

Jälleen kerran: onko sen yleisempää kuin yksityinen? Pahuutta ei voi ulkoistaa. Totalitarismi niin idässä kuin lännessä on lopulta sisäinen asia, mutta kun koneiston on annettu pyörähtää käyntiin, ”oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”, kuten yksi teoksen tuskaisimmista väittämistä kuuluu.

Autenttisista historiallisista henkilöistä Westö nostaa näyttämölle tuokioksi niin J. K. Paasikiven kuin Minna Craucherinkin. Historia kerrostuu, eikä näennäisesti epäolennaisen merkitystä sen liikkeeseen voi pyyhkiä pois. Sellaisella episodilla on ainakin symboliarvo.

Romaanissa todetaan, että pahat ajat vaativat jännittäviä kuvia. Se pätee myös laajemmin, ja siinä on myös Kangastus 38:n velvoittavuus. Se osoittaa, ettei pelkkä uhanalaisuuden vaistoaminen ole koskaan riittänyt.

Historia ei suostu jäämään menneeksi eikä tämän romaanin lehdille. Vastuu on jokahetkinen, ja siihen kuuluvat johtopäätöksemme, tekomme, sanamme tai vaikenemisemme.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.