Klamydia - Rujoa taidetta

KLAMYDIA

Rujoa taidetta

Usvaputki Klamydian uusi levy tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Olin pitkään elänyt siinä uskossa, että bändi on vihdoinkin pistänyt pensselit santaan. Vielä suurempi yllätys oli, että Rujoa taidetta oli mennyt suoraan listakärkeen. Bändille on ilmeisesti Suomessa olemassa sosiaalinen kestotilaus.

Levyn sisältö sen sijaan ei ollut yllätys. Sitä samaa melodista 77-punkkia, jota nelikko on veivannut koko uransa.

Kaikki viisitoista biisiä on veistetty samasta puusta, mutta valitettavasti tämä puu on lahonnut puhki jo vuosia sitten. Ainoastaan parista sävellyksestä ( Rujoa taidetta, Hän on poissa) löytyy jonkinlainen koukku, jonka perusteella sen pystyy erottamaan muista. Ymmärrän kyllä, että punk on yksinkertaista musiikkia, mutta ei sen näin mielikuvituksetonta tarvitse olla.

Toisaalta on turha takertua sävellyksiin, sillä Klamydia on aina ollut tekstivetoinen bändi. Se ei olisi mitään ilman Vesku Jokista ja hänen riimittelijänlahjojaan. Lyriikat ovat tälläkin kertaa levyn kantava voima, joten tarkastellaanpa niitä hieman tarkemmin.

Perusteemoina ovat edelleen äijämäinen tyhmyys ( Mä oon tyhmä, Rujoa taidetta) ja pienen ihmisen epäonnistuminen ( Onni suosii kusipäitä). Näistä aiheista Jokinen saa tälläkin levyllä eniten irti, sillä niistä hänellä on eniten sanottavaa.

Kuten kunnon punkkarin kuuluukin, hän pyrkii ottamaan kantaa myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kritiikkiä saavat osakseen niin proletariaattia sortavat keskustalaispoliitikot ( Niilo Ahkio), turhat julkkikset ( Typeryys) kuin selkään puukottajatkin ( Lähtijän geenit).

Paljon on siis miehellä mielen päällä, mutta arvostelu jää auttamatta liian pinnalliselle tasolle. Teksteistä ei löydy sitä terävyyttä, joka tekisi niistä oikeasti purevia.

Kaikista kummallisin raita on kuitenkin Persealasti, joka on ilmeisesti Jokisen vastaveto järjestäytyneitä uskontokuntia kohtaan. Kappaleen tekstissä ei ole järjen hiventäkään ja kriittisyyskin on hyvin tulkinnanvaraista: "Jumala ja Saatana kohtaa niin, me mennään, perkele, helvettiin. Erhe ja virhe ja lapsus vaan, Allahi rallattaa".

Jokisella ja Jope Ruonansuulla on yksi yhteinen piirre: kummankaan ei pitäisi koskaan tehdä "vakavaa" laulutekstiä. Tältä levyltä niitä löytyy ainakin kaksin kappalein ( Haaveet elättää, Hän on poissa), ja kumpikin niistä kuulostaa falskilta. Huumorimiehen kannattaisi pysyä lestissään ja ymmärtää omat rajansa.

Levyn rakennetta pohdittaessa olisi voinut harrastaa jonkinlaista itsekritiikkiä ja jättää kolmasosan kappaleista kokonaan pois.

Viisikymmentäminuuttisena Rujoa taidetta on liian tuhti paketti, eikä sitä jaksa mitenkään kuunnella tylsistymättä. Viimeisen biisin perään on vielä kaiken kukkuraksi piilotettu viinanhuuruista sekoilua, joka ei ole edes hauskaa.