Kohtaamisia – Veikko Hirvimäen veistoksia

Kohtaamisia – Veikko Hirvimäen veistoksia

Kun Veikko Hirvimäen näyttely alkukesästä avattiin, siellä ja täällä kaupungin kulkureiteillä kuuli ylistäviä mielipiteitä. Facebookista viestin saattoi napata mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Harvoin puskaradio kihisee näin suurta innostusta. Siksi oli aivan pakko päästä mitä pikimmin tarkistamaan kehujen lähde. Sen ehtii tehdä vieläkin.

Erityisesti muistettiin mainita, kuinka loistava itse esillepano on. Ehkei kukaan kuraattori olisi uskaltanut tehdä näin yksilöllisiä ratkaisuja. Vain taiteilija voi tehdä niin omille töilleen.

Pienistä veistoksista koostuvat seinäinstallaatiot ovat olleet 2000-luvun aikana esillä yksityisnäyttelyissä Gallerie Forsblomissa Helsingissä. Silloin niitä on nähnyt muutaman kerrallaan. Nyt moniosaiset teokset on liitetty samaan ketjuun, eikä niiden välistä rajaa voi erottaa kuin nimilapuista.

Taiteilijan itsensä oikeuttamana on syntynyt kokoelma, jota lähestyy kuin yhtä suurta teosta.

Pian huomaa myös, että on täysin mahdotonta omaksua kaikkea kymmenien ja taas kymmenien veistosten kimarasta, vaikka kuinka haluaisi. Siksi ei olekaan niin mielenkiintoista tietää näyttelyn kävijämäärää, vaan mieluummin kuulisi, kuinka monta kertaa ihmiset ovat keskimäärin käyneet näyttelyssä.

Viime viikolla avasin museon oven viidennen kerran tänä kesänä.

Keskisalin täyttävät metsän eläimet, sudet, hirvet ja jänikset.

Kiasman ensimmäinen johtaja Tuula Arkio muistelee kirjassaan Jyviä nokkimassa amerikkalaisen kuvanveistäjän Richard Serran osallistumista Ars83 -näyttelyyn. Serra totesi lehdistölle: ”Miksi minun pitäisi tehdä hevonen pronssista? Hevonen on olemassa, kun taas minulla on teräslevyt ja minulla on tila.”

Tila ja erityisesti näyttelytila on minimalistien historiallinen aluevaltaus. Vähitellen heidän ideansa tilan merkityksestä on läpäissyt koko kuvataiteen kentän. Hirvimäki on olemassa olevien eläinten veistäjä, mutta hän ottaa tilan tarkasti huomioon.

Erityisesti veistokset, jotka ovat aivan kuin murtautumassa näyttelyseinän läpi, dramatisoivat valkoisen tilan estetiikkaa kuin fauvistit klassista henkevyyttä 1900-luvun alussa.

Hirvimäki täydentää tilastrategiallaan eläinveistosten sisältämää ekologista viestiä. Sudet eivät ole vaarallisia vaan vihaisia. Hän tekee sen myös käsitetaiteen keinoin lisäämällä teostensa yhteyteen tekstiä.

Videohaastattelussa Hirvimäki totesi, kuinka häntä kiinnostaa taide ennen taidetta. Siksi hän mieluummin meneekin etnografisiin kuin nykytaiteen museoihin. Hän kiertää taiteen kukoistuskaudet, nerot ja heidän tyylitietoisuutensa.

Modernismin aikana monien tyylien edustajat tekivät saman koukkauksen, mutta se vaikutti enemmänkin ismien muotokielen uudistumiseen kuin sisältöön. Veikko Hirvimäki painottaa myös sisällön merkitystä.

Keväällä Juha Hurme totesi radioesseessään, että elämme aikaharhassa. Jo koulussa vaaditaan oppimaan ulkoa, mikä on kulttuuri- ja tyylikausien säntillinen aikajärjestys. Hurmeen mielestä keskiaikainen kirjailija ei kuitenkaan ole ajallisesti kovin etäällä meidän kirjallisesta piiristämme. Sellaiseen näkemykseen viittaavat myös Hirvimäen veistokset.

Hakemalla samaa mielentilaa, heittäytymällä mielikuvien ja kuvituksen hyökyyn, Hirvimäki sysää myös katsojan kiertotielle pohtimaan ihmisen ja luonnon alkuperäistä yhteyttä. Luonto inhimillistyy meissä.

Arkkityypit sysäävät rituaaliin erämaan elävien piirissä. Kukikas hirvi eli Kuningas on lopulta koko näyttelyn keskus, sillä se avaa tragiikan ja draaman iloon ja huumoriin. Näyttelyssä saa myös nauraa.

Kolmannella vierailukerralla mukanani oli helsinkiläinen kuvataiteilija. Olin hämilläni, kun hän kierroksen päätyttyä totesi, että kyllä hän piti niistä 1980-luvun veistoksista enemmän kuin nykytuotannosta.

Näinkin saa ajatella, kunhan huomaa, että samankaltainen materiaali- ja tila-ajattelu oli vahvasti tekemisessä jo silloin.

Kun hallitus on niin huolestunut suomalaisten eläkeiästä, tulee vahvasti mieleen kuvanveistäjän pohdinta oman tekemisensä laadusta. Vielä yli 70-vuotiaana Hirvimäki kysyy itseltään, olenko taiteilijana riittävän hyvä.

Vilkkaan puskaradion perusteella on pääteltävissä, että näyttely-yleisö on antanut kuvanveistäjälle kannatuksensa ja kannustuksensa.

Nykytaiteilijat työskentelevät usein pareina. Siksi olikin aivan pakko kysyä, ovatko Veikko Hirvimäki ja yhtä aikaa Jyväskylän taidemuseossa näyttelyä pitävä Francoise Jaquet pohtineet asiaa omalla kohdallaan. Ovat kyllä, mutta ovat myös huomanneet olevansa niin itsepäisiä, ettei sellainen onnistuisi.

Ensimmäisellä vierailukerralla saattaa tuntua, että ovatpa taiteilijat tekemisessään samanlaisia. Suuressa määrin ovatkin, mutta vähitellen löytyy ratkaisevia eroja.

Tärkeimmän näkee silmillä: kun Hirvimäki veistää, Jaquet kutoo ja virkkaa. Samalta luontoretkeltä löytyvät molempien materiaalit taiteen tykötarpeiksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.