Konserttiarvio: Äärimmäistä menoa Viitasaarella

Steven Kazuo Takasugin Sideshow oli intensiivinen, monimerkityksellinen mestariteos, jossa esittävät muusikot juuttuivat tuijotuskilpailuihin yleisön kanssa ja pimeys sai äänen muodon.

Talea Ensemble

Sideshow

Viitasaaren Areenalla 4. 7. 2017

No hay banda, orkesteria ei ole, julisti yökerhon seremoniamestari David Lynchin elokuvan Mulholland Drive kenties muistettavimmassa kohtauksessa, joka leikittelee odotuksilla totuudesta ja harhasta. Repliikki tuli väistämättä mieleen Musiikin aika -festivaalin avajaiskonsertissa Viitasaaren Areenalla tiistai-iltana, kun newyorkilainen Talea Ensemble esitti Steven Kazuo Takasugin (s. 1960) Sideshow’n vahvistetulle oktetille ja elektroniikalle.

Teos pakotti kuulijan – tai oikeammin kokijan – pohtimaan tosissaan, mitä ihmettä hän oikeastaan näkee ja kuulee tunnin mittaisen esityksen aikana. Sideshow’n yhteydessä ei nimittäin voida puhua vain musiikista: se on enemmänkin näyttämötaidetta, tuoden mieleen yhtä ainoaa sanaa lausumatta sekä mykkäkomedioiden mimiikan että nykyelokuvan ja –teatterin absurdismin ja groteskiuden.

Amerikkalainen Takasugi viittaa teoksensa nimellä kiertävän tivolin poikkeusyksilöistä koostuvaan numeroon, jollaisia vielä löytyi yleisesti viime vuosisadan alkupuolella. Puheenvuorossaan ennen esitystä Takasugi rinnasti friikkisirkuksensa nykytaiteen ”kulutustuotteistumiseen”. Hän kysyi, missä määrin nykymusiikki on muuttumassa intellektuaalien kertakäyttöviihteeksi, ja missä sen tekijät sijaitsevat autonomian ja rikoskumppanuuden janalla. ”Vaihtoehdot maailmassa harvenevat, ja selvitäkseen täytyy hypätä mukaan vankkureihin”, kuvaili Takasugi, joka antaa tienviitoiksi teokseen itävaltalaisen Karl Krausin (1874–1936) kuusi satiirista aforismia.

Nykymusiikkikuplaa Sideshow lähteekin sitten puhkomaan kuin 1960-luvun avantgardistit aikanaan, sortumatta kuitenkaan banaaliuteen tai kliseisiin. Jo alussa esiintyjät vääntävät naamalleen irvokkaat missihymyt, ja lavalla nähtiin tunteiden ja mielenhäiriöiden intensiivinen kirjo. Muusikot juuttuivat tuijotuskilpailuihin yleisön kanssa ja käänsivät ilmaa kuin nuottipaperia. Norsu tapettiin piinallisesti, tirehtööri muuttui kalaksi ja pimeys sai äänen muodon. Aivan kuten tosielämässä, vietiin myös Sideshow’ssa touhuja äärimmäisyyksiä kohti siihen asti, kunnes jotakuta sattuu.

Show-elementin alaisuudessa oli myös itse soiva musiikki: esimerkiksi saksofonisti ja hänen ”kaksoisolentonsa” klarinetisti näyttivät välillä puhkuvan keuhkot pinkeinä, mutta vinkaisuakaan ei kuulunut, kun taas välillä kaiuttimet pauhasivat oktetin pahemmin koskematta soittimiin. Timo Kurkikangas ja Anders Pohjola tekivät huipputarkkaa työtä efektoinnin ja ääniraitojen kanssa saadakseen välillä kuulijan täysin kujalle soivan todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Mikä saattoi vaikuttaa koomiselta tai kornilta Sideshow’n alussa muuttuikin hiljalleen taidemuseon videoinstallaation tai selostamattoman luontodokumentin kaltaiseksi traagiseksi ja henkeäsalpaavaksi matkaksi vailla helppoja vastauksia. Teos oli yhtä aikaa sekä äärimmäisen ekspressiivinen että todella hämärä, ja ennen kaikkea rimaa huikealla tavalla nostava näyttö siitä, ettei taidemusiikki todellakaan ole umpikujaan ajautunut laji.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.