Konserttiarvio: Haaahahahaha eääh jipii! Jyväskylä Sinfonian kauden päätöskonsertissa sai lopulta myös nauraa

Jyväskylä Sinfonia
Teatteria ja sirkushuveja
Eero Lehtimäki, kapellimestari, Jeffrey Biegel, piano, Sakari Männistö, jongleeraus
Teatteritalolla 8.5.2019

Muinoin lapsena en tiennyt hauskempaa asiaa kuin elokuva Nuija ja tosinuija. Viikko sitten katsoin filmin ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella toiveissani pirskahteleva naurupommi, ja päädyin hymähtämään melkein ääneen, kerran pari. Myös klassisen musiikin ja huumorin suhde on ollut itselleni ongelmallinen. Tuntuu kuin olisin suhteessa huumoriin päätynyt ihmisenä henkisesti erilaiseen paikkaan. Jyväskylä Sinfonian kauden päättäjäiskonsertissa sali oli täynnä ihmisiä jotka nauroivat vapautuneesti P.D.Q. Bachin hupsuttelevalle puolituntiselle, joten päättelen teoksen huumorissa olleen jotain itua. Itse kaipasin lähinnä pelastusveneeseen.

Mutta ehkä en voikaan perustella kyseessä olevan pelkästään kaavan ”klassinen musiikki + huumori + minä”, joka ei toimi, sillä juuri hetkeä aiemmin konsertin avannut Lotta Wennäkosken Jong oli riemastuttavan anarkistinen ja raikkaasti huumoripitoinen teos, joka samaan aikaan nauratti ja viihdytti korkean taiteellisella tasolla.

Jongissa sinfoniaorkesterin solistina toimi jonglööri Sakari Männistö, joka on myös teoksen alunperin tilanneen sirkusyhdistys Agit-Cirkin taiteellinen johtaja. Männistön taiteessa oli orkesterin kanssa keskustelevaa liikkeen ja musiikin luontevaa kudosta, briljanttia virtuoottisuutta ja lisäksi liikkeestä kumpuavaa fyysistä huumoria, joka elokuvavertauksien puolella palautti mieleen ennemmin Buster Keatonin universaalin ja ajattoman komedian kuin Jim Carreyn metkasti lohjenneen etuhampaan.

Männistö pyöritti keilojaan, pallojaan ja renkaitaan sekä lavan etuosan valoissa että orkesterin seassa. Soittajat seurasivat ja vahvistivat liikkeen energiaa, ja puhaltajien osuuksiin kuului kuiskattuja tsemppauksia sirkustaiteilijalle. Männistö on esiintyjä, joka ymmärtää liikkeen ja läsnäolon voiman. Teoksen raikas huumori kumpusi kokonaisuuden sisältä ollen samalla syy sille miksi musiikki ja keho toimivat kuten toimivat.

Mikä näissä teoksissa oli luonteeltaan niin erilaista, että yksi kirkasti sielun ja toinen sai kynnet lohkeamaan? Wennäkosken teoksessa huumori kumpuaa orgaanisesti teoksen sisältä, kun P.D.Q. Bachilla (Pretty Damned Quick Bach, 1807–1742) vitsit olivat päälleliimatun oloisia – nuottien kääntelyä ylösalaisin, ylinäyteltyä kanssakäymistä kapellimestarin kanssa ja saman blues-kliseen takomista klassisen kadenssin päälle 20 kertaa puolituntisen sisään. Solisti Jeffrey Biegelin komediasilmä ei valitettavasti ole hänen pianisminsa tasolla.

Musiikki ja komedia ovat vaativa yhdistelmä, ja molempien ytimessä on yleisön odotusten yllättäminen ja ajoitus. Onneksi solisti Jeffrey Biegel pääsi puoliajan jälkeen esittelemään periamerikkalaisen kuuloista pianismiaan vielä Frédéric Chopinin sävelten myötä, sillä newyorkilaisen lompakosta löytyy pudoteltavaa myös vakavan taiteen kolehtilippaaseen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .