Konserttiarvio: Jeremy Denkin Beethoven-tulkinta hipoi täydellistä

Mäntän musiikkijuhlat

Jeremy Denk

Serlachius-museo Göstassa 2.8.2018

Mäntän musiikkijuhlien toista iltaa tähditti amerikkalaistähti, pianisti Jeremy Denk, joka on muun muassa palkittu MacArthurin säätiön valtavalla ”nerouspalkinnolla” vuonna 2013.

Konsertti alkoi juuri kaatosateisen ukkosmyräkän lauettua Mäntän helteiseen alkuiltaan, mikä loi sopivan dramaattisen lavastuksen tulevalle tunteiden kirjolle. Denk oli vaihtanut konserttinsa ohjelmiston alun perin suunnitellusta: agentin mukaan kyseessä olivat ”aikataulukiireet”, mutta Denk itse haastattelussa oli sanonut hänellä olevan ”tietty emotionaalinen tarve soittaa näitä kappaleita itselleni ja tulkita niitä uudelleen juuri nyt”.

Ja yleisölle hyvä, että näin olikin, sillä luvassa oli todella hienovaraista ja koskettavaa pianismia. Brahmsin Variaatiot op. 9, joka on sävelletty Robert Schumannin teemasta pian Brahmsin tultua rakastamansa Schumannin perheen traagiseen elämään, muuntui Denkin käsissä selkeäksi ja kirkkaaksi soitoksi, vailla minkäänlaista egoilua temponkäsittelyssä tai teknisesti vaativissa paikoissa. Fraasit olivat johdonmukaisia ja jokaisella muotorakenteella oli sanoma. Suru oli teatraalisuudesta riisuttua, ja siitä nouseva kauneus oli täynnä jaettua inhimillistä, haavoittuvaista kokemusta, joka nosti kylmät väreet.

Jos Variaatioissa aivan pari paikkaa jäikin viesteiltään hämäriksi, niin Beethovenin viimeisiin pianoteoksiin kuuluva Sonaatti no. 30 op 109 hipoi täydellistä ja asetti riman kattoon siinä, kuinka rikkaasti voi Beethovenia tulkita. Denkin kasvoilta paistoi sama kaihoisa ja mietteliäs mutta suoraselkäinen muistelu, mikä hänen soitossaankin kuului. Kinesteettinen tarkkuus, atakin sointivärien yksityiskohtaisuus, polyfonisten linjojen ja ”heikompien” sormien rautainen hallinta löivät ällikällä.

Denk ei kuitenkaan antanut näiden taitojen nousta pääosaan, vaan maalasi pitkällä viimeisellä osalla retrospektion koko Beethovenin elämään. Mietiskelevä sisäinen kauneus tuotiin avoimesti ja hyväksyen kaikkien kuuluville riemuineen ja menetyksineen. Soiton rakkaus ja pehmeys pakahduttivat.

Ohjelman päättäneen Schubertin viimeisen Sonaatin B-duuri D960 oli haastava ylläpitää samaa tilaa. Kuolemaa lähestyvän säveltäjän voi nähdä kirjoittaneen sonaattiin henkisen matkan ja tilinteon eletystä elämästä, jossa menetys ja uhka on ovella, vaikka kauneutta piisaa. Denk kuitenkin loi jokaiseen osaan lukuisia maailmoja ja sivujuonteita, eikä yksikään ”yksinkertainen” pätkä ollut millään tavalla vähäpätöinen tai itsestäänselvä. Pelon, surun ja menetyksen sekä ilon, kauneuden ja voitokkuuden välillä tasapainotellut sonaatin draama paljasti Denkistä psyykkisen maailman taiturillisen tulkin ja tarinankertojan vailla vertaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .