Konserttiarvio: Jyväskylän kesä sai elegiamaisen päätöksen

Tämän vuoden Jyväskylän Kesän päättäneessä Tommi Hakalan ja Kristian Attilan lied-konsertissa oli mukana syyssonaattia maalailevaa, kokenutta taiteentekoa.

Tommi Hakala, baritoni ja Kristian Attila, piano

Klassista vai muuta? Perinteistä vai uudempaa? Järjestäjiä on varmasti mietityttänyt, millainen esitys sopisi Jyväskylän Kesän päätöskonsertin tärkeään asemaan.

Elegia Kesän yhdelle aikakaudelle, sellainen Tommi Hakalan ja Kristian Attilan laulukonsertista tuli mieleen. Uusi aika on edessä, kun festivaalin pitkäaikainen toiminnanjohtaja Tanja Rasi lähtee. Kokonaisuudessa ei ollut pirskahtelevaa nuoruuden iloa, kuten Iiro Rantalan ja sveitsiläisen nuoriso-orkesterin maanantaisessa konsertissa, vaan pikemminkin syyssonaattia maalailevaa kokenutta taiteentekoa.

Kaiken kaikkiaan Attilan ja Hakalan laulu ja soitto oli näyte korkeasta ammattitaidosta alusta loppuun. Hakalan baritoniääni oli kuin varma kivijalka, jonka päälle laulajan oli hyvä rakentaa kaikenlaisia laulutekniikoiden ja tulkintojen maailmoja. Attila antoi soitollaan Hakalalle sopivasti tilaa, mutta hänen pianisminsa ei ollut säestäjämäistä, vaan solistista yhteistyötä liedin tyyliin.

Mietteet herätti vain hyvin perinteinen ohjelma. Eikö monitaiteisen festivaalin ole tarkoitus murtaa enemmän rajoja taiteiden ja tyylien välillä? Olisiko konserttiin saatu muutakin kevyempää musiikkia kuin vain ylimääräisenä esitetty jazzahtava foxtrot?

Ei, pääsana oli lied, ja sellaisena se pysyikin alusta loppuun. Ensi vuonna voisi ehkä tarjota enemmän poikkitaiteellisuutta, mutta toisaalta, jos perinteinen toimii myös hyvin, niin miksi ei. Hakala ja Attila aloittivat esityksen 1800-luvun oppi-isien, Hugo Wolfin ja Franz Schubertin lauluilla, ja jatkoivat suomalaisella ohjelmistolla.

Elämystä haittasi hieman se, ettei ohjelmalehtisissä ollut laulujen sanoituksia suomeksi. Näin ollen saksan kieltä taitamattomalta tai lauluja ennen kuulemattomalta jäi osa kokemuksesta paitsi. Lehtisistä olisi ollut myös kiinnostavaa lukea tietoja säveltäjistä, ja kappaleiden merkityksistä ja synnyistä.

Yllättävän virkistävä oli Seppo Nummen (1932–1981), Jyväskylän Kesän perustajajäsenen laulusarja Vuoripaimen, johon sanat oli tehnyt hänen veljensä Lassi Nummi. Kuin Schubertin ja Wolfin oppi liedien teosta olisi siirtynyt 1900-luvun Suomeen, mukautunut sen ajan tyyliin ja lisännyt sävelkieleen hitusen naiivia romanssia.

Melko vähän esitetyn Nummen tyyli on Vuoripaimenessa hyvin huoleton ja haaveileva, kuin klassismin ajan pastoraaleissa, minkä kuuli muun muassa Mutta kun olen runoniekka -laulussa.

Toivo Kuulan ja Oskar Merikannon teokset olivat varmaankin mukana Suomen juhlavuoden hengessä. Mukavaa kuulla heidänkin laulujaan, ei aina vain Sibeliuksen. Tulisena luonteena tunnetun Kuulan kappaleissa Hakala korosti niiden traagista sävyä. Kokeneen oopperalaulajan äänen runsaus yllätti Nummen sävellyksiin verrattuna: hiljaista ja somaa löytyy, mutta kyllä myös lähtee!

Merikannon kappaleet kevensivät Kuulan temperamenttia. Viihteellisempään Annina-valssiin Hakala otti kauniin falsettimaisen ohuen äänen, Merellä antoi Attilan myrskytä soolo-osuuksissa ja pläjäyttää soittoon viimeiset ammattipianistin näytteet.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.