Konserttiarvio: La Kala ampuu äänten osalta kovilla Oopperan kummituksessa

La Kala Ooppera

Oopperan kummitus -draamakonsertti

Suolahden Veturitallissa 31.8.

Käsinlyödystä tiilestä muurattu Suolahden höyryveturitalli on Keski-Suomen kätketty helmi, vaikkakin epäilen olevani jäävi puolueettomaan lausuntoon.

Iätön ja seesteinen ratapiha junan kääntävine pöytineen oli lapsuuteni kesien näyttämö. Ja tuossa seisoo yhä veturi, jonka päällä leikittiin hippasta, eikä maahan saanut koskea.

Tänään veturitallilla leikitään Pariisin oopperaa. Tai mitäs leikkiä se on, äänten osalta ammutaan kovilla. Oopperan kummitus -musikaali on kuitenkin puettu uuteen steampunk-asuun, mikä käy 120-vuotiaan rakennuksen henkeen mainiosti. Jos termi ja sen edustama alakulttuuri eivät ole tuttuja, kuvittele viktoriaanisen ajan Lontoo ja somista silinterihattua lentäjän laseilla.

La Kala -oopperassa mikään, paitsi ääni, ei ole kovin totista. Niinpä Oopperan kummitus -musikaalikin on enimmäkseen esteettinen kehys, jonka sisällä Marie Finne-Brayn ja Piers Brayn johtama kokoonpano voi toteuttaa itseään kuten hyvältä tuntuu.

”Laulettaisiinko nyt sitä Mozartia,” kysäisee solisti asiasta tehden pianistilta. Sitten lauletaan. Ja hieno biisi, eikä siinä mitään.

Ohjelmasta löytyy tietenkin merkittävissä määrin alkuperäistä Andrew Lloyd Webberiä, mutta yllättävän paljon myös Verdiä, Wagneria, Leharia sekä Gilbert & Sullivania. Täällä ei todella pelata aivan vanhimman koulun säännöillä, mutta aikuisten kesken oleellista taitaa olla, että kaikilla on hauskaa.

 

Illan valovoimaisimpia esiintyjiä oli Marie Finne-Bray, jonka kokemus ja ammattitaito välittyvät aitona rakkautena esilläoloon. Vaikuttava rooli oli myös paremmin lavan takaosissa viihtyneellä Jouni Takalan kummituksella, jonka draamallisia valtteja olivat hitaat ja uhkaavat sisääntulot sekä painostava läsnäolo.

Eräs konsertin tärkeimpiä tekijöitä oli kuitenkin lopulta itse veturitalli. Sen höyryvetureiden aikojen kuluessa nokeamat kattolaudat ottivat syleilyynsä solistien ja kuoron äänet palauttaen ne kuulijoille aiempaa rikkaampana ja ylevämpänä. Tallin kiilamainen muoto ja kattorakenne ovat akustisesti kuin suunniteltuja tällaisiin pienehkön mittakaavan laulettuihin konsertteihin.

Sumiaisten La Kala on pieni ja omituinen pala maamme taidekartalla, kylähulluuden ja aidon osaamisen hassusti pukeutuva lehtolapsi.

Finne-Brayn ohjaama kokonaisuus sidottiin yhteen kevyellä draamalla, puvustuksella, väliaikatarjoiluilla ja viime kädessä silkalla luomisen tarmolla. Oopperan kummituksen traaginen tarina kulki alati taustalla, vaikka saattoi välillä livahtaa kielten ja vuosisatojen sekamelskassa pimentoon. Tai ainakin oletan sen kulkeneen. Itse putosin jossain vaiheessa kiskoilta, mutta en välittänyt. Viihdyin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .