Konserttiarvio: Mäntän musiikkijuhlien avajaiskonsertti alkoi tasapaksusti, mutta lopussa löytyi uusi vaihde

Mäntän musiikkijuhlat

Avajaiskonsertti

Serlachius-museo Göstassa 1.8.2018

Mäntän musiikkijuhlien avajaiskonsertti helteisessä keskiviikkoillassa heijasteli ohjelmallaan festivaalin yleistä rakennetta: romantiikkaa, wieniläisklassismia sekä jonkin verran uutta musiikkia, useimmiten suomalaista sellaista. Kantaesityksensä sai konsertin lopussa Kalevi Ahon toinen pianosonaatti, joka katkaisee säveltäjän 25 vuoden tauon soolopianomusiikissa. Avajaiskonsertin pianisti Sonja Fräki on sopivasti tehnyt taiteellisen tohtorintutkintonsa vuonna 2016 Ahon pianomusiikista.

Fräki avasi konsertin Ludwig van Beethovenin Sonaatilla G-duuri op. 31 no 1. Beethoven haki teoksen sävellysaikana voimakkaasti uusia ilmaisutapoja sonaattimuodolle, ja jo teoksen alku ottaa omalaatuisesti irti klassismin kaavamaisesta eleganssista poukkoilevalla, ”tahallisen virheellisellä” tyylillä, kuin säveltäjä irvailisi pianokappaleiden kliseille. Sama hienovaraisen liioitteleva tyylisiteeraus jatkuu myös myöhemmissä osissa. Tätä osittain vakavaa ja osittain velmuilevaa irtiottoa Fräki olisi voinut eritellä ja nyansoida enemmän; nyt soitto oli varovaisen tasapaksua, eikä kaikkien musiikillisten ideoiden ajatus tullut selkeäksi. Sonaatti olisi kaivannut enemmän leikittelyä, jota Fräkin soitossa vilahti vasta kolmannessa osassa.

Johannes Brahmsin Klavierstücke op 119:n aloittaneeseen Intermezzo h-molliin sama vähäeleisyys sopi, tehden siitä pessimistisen toteavan. Intermezzo e-molliin tunnetta löytyi jo hieman enemmän. Intermezzo C-duurista Fräkin tyyli teki valtoimen riemun sijaan myhäilevän hymyilyn, mutta Rapsodia Es-duuri jäi valitettavasti vaisuksi ja olisi kaivannut paljonkin lisää herooista potkua ja mahtipontisuutta.

Väliajan jälkeiseen Ahon sonaattiin löytyi aivan uusi vaihde: aivan kuin Fräki olisi säästellyt energiaansa siihen saakka. Dynaaminen laajuus ja tulkinnallinen rohkeus olivat mallillaan, ja lähes puolituntisen uutuuden soitto ulkomuistista oli arvostettavaa. Säveltäjä itse kuvaa sonaattia kunnianosoitukseksi ja kommentiksi Beethovenin Hammerklavier-sonaattiin, ja tekstuuri henkiikin romantiikan tyyliä, vaikka harmoniaa onkin päivitetty. Tosin ei kovin moderniksi, vaan lopputulos on kuin jossain Lisztin, Bartókin ja Prokofjevin välillä. 2010-luvun kappaleeksi jää harmonisten keinovarojen käyttö hieman köyhäksi. Aivan kuin teoksessa yhdistyisivät kaikki pianosonaatin tyylikaudet yhdeksi sekamelskaksi, jossa jokainen pätkä tuo jotain tuttua mieleen, mutta pakenee sitten alkuperäänsä. Loppua kohti teos ottaa raikasta henkistä välimatkaa alkuunsa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .