Konserttiarvio: Ville Valo & Agentsin keikka oli fiasko, jonka lopussa näytettiin, että ainekset parempaan ovat aivan käden ulottuvilla – katso kuvat loppuunmyydystä Tanssisali Lutakosta

Kenties koko Ville Valo & Agentsin konsepti täytyisi kääntää toisin päin.

Ville Valo & Agents Lutakossa 13.3.2019

 

Ei ole Ville Valolla helppo tehtävä. Agentsin vanhat solistit ovat kotimaisen populaarimusiikin tunnetuimpia hahmoja. Kansainvälisesti mitattuna toki HIM-yhtyeen keulakuva on huomattavasti tunnetumpi ja suositumpi kuin Topi Sorsakoski ja Rauli Badding Somerjoki yhteensä, mutta Agentsin solistina Valo astuu toisenlaiseen kontekstiin: Badding-fanituksesta huolimatta vieraalle maalle, ja kokonaisen instituution keulakuvaksi.

Agentsissa on kyse siitä, että se ei muutu. Agents on jotain pysyvää. Menneisyys, joka ei lähde mukaan trendeihin, koska se ei pysty, se ei kuule. Siihen voi luottaa, se on turvallista, Esa Pulliaisen sinivalkoinen kitara.

Kun mikään ei muutu vuosikymmeniin, liikkumatila on aika kapea. Kappaleet ovat samoja, estetiikka on sama. Vain solisti, jonka pitäisi kantaa tehtävä yhtä väkevästi kuin edeltäjänsä, vaihtuu.

Parhaiten tässä perintätehtävässä on onnistunut Sorsakoski, joka olavivirtaili ja kukkoili lavalla esiintymiskammosta kärsineen Somerjoen jälkeen 80-luvulla. Usein aikamoisessa tuubassa. Vasta Sorsakosken aikana luotiin Agents-instituutio sellaisena kuin sen tunnemme tuottaja Pedro Hietasen avustuksella.

“Agents tuolta pääkaupunkiseudulta terve”, Agentsin estetiikan luoja Pulliainen aloittaa ja kutsuu parin rautalanka-instrumentaalin jälkeen Lutakon lavalle Valon.

Agentsin ja Ville Valon yhteisesiintymisiä on odotettu siitä lähtien, kun he esiintyivät yhdessä Laulava sydän -ohjelmassa vuonna 1999. Paperilla epätodennäköiseltä kuulostava liitto olikin aika looginen. HIM-yhtyeen musiikissa on aina soinut sama kaiho ja slaavilaisuus kuin Agentsissa. Kaiken pitäisi olla nyt täydellistä ja kohdallaan.

Ikkunaprinsessa alkaa ja liikkumatilaa tosiaan on vähän. Agents soittaa sille ominaisella rutiinilla ja tarkkuudella, mutta jäykkä Valo vaappuu paikallaan kuin huonosti pystytetty kaiutinteline ja laulaa kuin ase ohimolla. Valon yllättävän kömpelöhkö mikrofonin käsittely tuo mieleen karaoken ja musiikkiopistokeikat. Kuin oma tutkintokeikka jännittäisi, ja sitä tämä tavallaan onkin.

Sorsakosken tapana oli keikoilla jätättää. Kuulija sai kauhulla odottaa, että miten se ottaa bändin kiinni. Taidolla, joka kuulosti juopon tuurilta hän aina koikkelehti itsensä rytmiin mukaan seuraavilla tavuilla kuin jyrkkää rinnettä kiipeävä lammas.  

Valo honottaa ja venyttää. Falsetti on vähän sinne päin. Jämsän-keikalla oli miksauksessa ongelmia ja Valoa ei meinannut kuulla, mutta nyt Valo on ainakin miksattu pintaan, ehkä liiankin.

Odotetusti keskitytään Badding-materiaaliin. Orpolapsi kiurun -kappaleen Badding-taustanauhat kuulostavat livetilanteessa vielä kolkommilta kuin levyllä. Tunnelma on vaivaannuttava.

Alun epäpuhtauksien jälkeen Valo alkaa osua paremmin nuottiin. Kauas pilvet karkaavat -kappaleessa hän yltyy jopa hieman revittelemään ja ensimmäistä kertaa keikan aikana pipopäisen Valon olemuksessa on jotain rentoa ja puhuttelevaa.

Keikan vetovoimaa laskee myös ympäristö. Loppuunmyyty Lutakko ei ole millään tapaa hyvä paikka Agentsin musiikille. Agents on uransa alusta asti soittanut tanssittavia ikivihreitä, ja ihmiset ovat menneet yhtyeen keikoille tanssimaan ja juomaan lavan taakse kossua.

Nyt ihmiset tuijottavat rock-klubilla tumput suorina vieri vieressä instituutiota ja toista instituutiota. Asetelma tuntuu täysin väärältä.  

Keikassa on liiallisen yrittämisen maku. Tämän pitäisi olla nyt täydellistä: 20 vuotta odotettu yhteistyö, mutta olo on kuin rockmuseossa.

Surujen kitara on ainoa Sorsakoski-kauden kappale setissä, ja se saa haltioituneen vastaanoton. Siinä määrin, että vieressä oleva nainen joutuu toppuuttelemaan ulvoen laulavaa nuorta miestä yleisön joukossa: “No niin, eiköhän se riitä.”

Tosin vielä suuremmat suosionosoitukset saa viimeisenä esitettävä HIM:in kappale When Love and Death Embrace, jossa Valo tuntuu vasta pääsevän vauhtiin. Falsetti osuu ja mikki liikkuu kädessä rutiinilla sekä oikealla etäisyydellä. Kappale myös istuu rock-klubin kontekstiin. Hienosti agentsmaiseksi sovitettu kappale jää soimaan päähän keikalta poistuessa.

Siinäpä se. Asetelma olisi pitänyt kääntää juuri toisin päin. Ville Valo ei ainakaan vielä ole kovin karismaattinen muiden kappaleiden tulkitsija, mutta omat kappaleet hän hallitsee.

Miten olisi: ei Ville Valo tulkitsemassa Agentsia, vaan Agents tulkitsemassa Ville Valoa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .