Kristian Blomberg - Itsekseen muuttuva

Poesia 2011. 77 s.
Kristian Blombergin toinen runokokoelma Itsekseen muuttuva on monipuolisten kirjoittamisstrategioiden lopputulos ja samalla melkoinen taidonnäyte. Samalla myös todellinen, emotionaalisesti tosi niin muodon hallinnassa kuin merkityksien rakentumisen elastisuudessa.

Ja sitä kautta Blombergin kokoelma on 2000-luvun haastavimpia, merkittävimpiä ja dynaamisimpia runokirjoja.

Itsekseen muuttuva on kotonaan sekä ranskalaisessa että uudessa suomalaisessa avantgardismissa luoden näin uutta, älyllisesti ja romanttisen ironisesti kommentoivaa synteesiä runon tulevaisuudelle. Se ei ole huono asia lukijakunnan pirstoutumisesta huolimatta, vaan jopa tästä johtuenkin hyvin haasteellinen tehtävä.

Rajankäynti aforismin ja proosarunon välillä tuottaa Blombergin tiheästi etenevissä fragmenteissa kulttuuritietoista runoutta. Rimbaudin väite siitä, että runous edeltää toimintaa, eikä vain myötäile sitä, on totta myöskin "mekaanisen jäljentämisen aikakautena" (Walter Benjamin). Runous voi ottaa kaikki haasteet vastaan, taistella olemassaolonsa puolesta kielen kynsin ja hampain.

Runon mahdollisuudet eksaktina kielen vastarintana on aina ollut siinä ominaisuudessa, mistä René Char kirjoittaa. "Toiminta on sokea, runous näkee." Kristian Blomberg tutkii kielen muodonmuutoksia, merkityksien metamorfooseja, runouden mahdollisuuksia teknologian aikakautena. Sillä "kielen kauneimpiin ominaisuuksiin lukeutuu kyky luoda liukumia varmoina pidettyihin identiteetteihin." Marcel Proust oli proosan alueella tästä loistavin esimerkki.

Metamorfoosi

Runon arkaainen elementti läpivalaisee kielen paradoksien avulla modernin teknologisen lumeenomaisen luonteen. Edistyksen harha syntyy kielen epätarkkuudesta, ja naiivista suhteesta todellisuuden itse asiassa melko tuntemattomiin ja yllättäviin prosesseihin.

Tässä mielessä runous sisältää aina jonkinmoisen scifin ulottuvuuden, tosin ironialla höystetyn avaruusseikkailun, kielen sisäisen avaruuden, pinnan syvyyden, materian kaipuun uusiin merkityksiin.

Lähtökohtana Blombergin teoksessa on toisaalta 1900-luvun kuvataiteiden murros, "taideteos mekaanisen jäljentämisen aikakautena", valokuvan ja äänitallenteiden synty, teknologian vaikutus taideteoksen synnyttämän auran katoamiseen.

Mutta Blomberg ei tyydy tähän kulttuurifilosofian sokeaan kohtalonuskoon. Uuden metamorfoosin mahdollisuus kun tarjoaa yllättäen auran synnyn aforistisissa fragmenteissa, kielen lyyrisissä sirpaleissa, merkityksien paradoksaalisissa, vedenalaisissa saarekkeissa. "Ihmeellisyys ei ole kaikkina aikoina samanlaista." Ihme on kielen myöntyväisyyttä, ja samalla syvää oppositiota, vastarintaliikettä merkityksien katoa vastaan.

Itsekseen muuttuva on merkityksien prosessien kuvaus, arkepelagi, kartasto, hypoteesi ja samalla runon potentian mietiskelevä julistus. "Aiemmin fragmentti todisti joskus vallinneesta kokonaisuudesta. Nykyisin se ehdottaa kokonaisuutta, jota ei välttämättä ole koskaan ollut mutta jonka aavisteltu poissaolo voi herättää jopa sielullista kipua."

Pong(e)aa tämä, niin olet runouden jäljillä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.