Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja (Suom. Helene Bützow. Schildts & Söderströms 2014. 508 s.)

Lars Sund vie lukijansa Pohjanmaalle myös uusimmassa romaanissaan Kolme sisarta ja yksi kertoja. Ei kuitenkaan luomaansa kuvitteelliseen Siklaxiin, vaan sen lähelle Pietarsaareen.

Siklax tulee kirjan sivuilla silti niin monesti vastaan, ettei viestiä voi sivuuttaa: tuore romaani on Siklax-trilogian kaupunkilaisserkku. Eikä vain miljöönsä vuoksi.

Kerronnan rakenne on monimutkaisempi. Romaanin lukemattomat tarinat sekä ihmiskohtalot vyöryvät limittäin ja lomittain. Ajassa ja paikassa säntäillään sinne tänne välillä turhankin kiireellä. Sivistyssanoja ja lukeneisuuden osoituksiakin on entistä enemmän.

Ennen kaikkea on kaupungin teatteri, joka koituu usean keskeisen henkilön kohtaloksi. Yhdelle pelkästään hyvässä.

Romaanin kertoja on sotainvalidi, raidepuomien nostelija, joka saa rohkaisunsa Pietarsaaressa eläneeltä opettajaltaan, runoilija Viktor Sundilta. Eniten apua kirjoittamiseen tulee kuitenkin varikselta, joka seuraa kertojan luomien romaanihenkilöiden vaiheita tämän puolesta.

Romaani on vahvojen naisten näytöstä. Kertoja järjestelee keskeisimmät heistä harjoittelemaan Tsehovin näytelmää Kolme sisarta. Näytelmää ei koskaan esitetä teatterikuoleman vuoksi.

Yhteiset harjoitukset ovat kuitenkin riittävä syy seurata naisten ja heidän lähipiiriensä elämänvaiheita romaanin verran. Ja vaiheita riittää. Lukijalle tarjoillaan valtava määrä mielenkiintoisia tarinoita, jotka edes löyhästi liittyvät naispäähenkilöihin. Enimmäkseen annos ja kattaus ovat parempia kuin osasi odottaa.

Romaani kertookin suurten romaanien tapaan paljon olennaista kaikesta olennaisesta: esimerkiksi rakkaudesta, vihasta, parisuhteista, ystävyydestä, julmuudesta ja heikkoudesta, sukupolvien jatkumoista ja katkeamista, luokkaeroista, kuolemasta ja varsinkin elämästä.

Se on enimmäkseen hauska ja hykerryttävä, mutta vakavien asioiden äärellä ei hymyillä edes kyynelten läpi. Korkeintaan joku nauraa hysteriaansa.

Sund on niin mestarillinen kaikkitietävän, epäluotettavan ja kaikkialla häsläävän kertojan käyttäjä, että meinaa kompastua etevyyteensä.

Kertoja puskee kirjan alkupuolella niin vahvasti esiin, että nousee jopa naispäähenkilöitä näkyvämpään rooliin. Se kieputtaa lukijaa ajasta ja paikasta toiseen sellaista vauhtia, että perässä pysyminen on paikoin liian työlästä.

Kertoja hämmentää muutenkin. Se kirjoittaa itseään romaanihenkilöksi, mutta muistuttaa olevansa naispäähenkilöiden lasten todellinen isä. Toisaalta traagisimpaan romaanihenkilöönsä se on rakastunut jo lastenkodissa.

Paikoittaista sekavuutta ei paikkaa edes pahoittelu: ”Aavistan, että Viktor tulee rypistämään otsaansa, kun näytän hänelle tuoreimman tekstini; hän ihmettelee omaan hienotunteiseen tapaansa, onko sopivaa käsitellä tapahtumia tällä tavoin ennakolta. Realistisessa kertomuksessahan pitäisi välttää tarpeetonta hypähtelyä ajassa ja antaa sen sijaan tapahtumien edetä kronologisesti, etkö sinäkin ole samaa mieltä, hän kysyy katsoen minuun.”

Kokonaisuutena kertoja on silti kirjan parasta antia. Sen vauhti hiipuukin sopivasti loppua kohden.

Jännite notkahtaa hetkellisesti hieman ennen romaanin loppua. Yksi syy voi olla seuraavassa romaanissa.

Tarinoita olisi riittänyt sujuvasti toisiin 500 sivuun, joten pötkö on vain katkaistu. Moni langanpää jää kirjan lopussa lepattamaan, osa jopa Amerikan-mantereelle. Siklax-trilogian tavoin Sundilta sopiikin odottaa Pietarsaari-trilogiaa.

Avausosan perusteella hän on viimeistään nyt ansainnut paikkansa suomalaisten kertojien eturivistä. Ei rivin siitä reunasta, jossa Veijo Meri, Kari Hotakainen ja Antti Hyry kirjoittavat ytimekkään tosia lauseita, vaan päinvastaisesta – reunasta, jonne kuuluvat rehevien lauseidensa ja pursuavien tarinoidensa kanssa kujeilevat kirjailijat.