Lassi Hyvärinen - Keisarin tie

Otava 2012. 90 s.

Lassi Hyvärinen toimii toisessa kokoelmassaan Keisarin tie runon materiaalin suhteen sangen radikaalisti sekä musiikillisin kuulokuvin että porrasteisesti rakentuvin visuaalisin ärsykkein. Kaukana ovat pyrkimykset luontolyriikan harmoniaan ja idylliin.

Hyvärinen kirjoittaa pitkiä, säe säkeeltä eteneviä, ristiriitojen siivittämiä runoja. Hän ei kaihda myöskään nonsense-puhettakaan, siis tuota jo kiusallisella tavalla muodikasta kielellistä hulluttelua.

Hyvärisen mukaan nykyrunoilijan maailmankatsomuksellinen ristiriita on seuraavan kaltainen mutta ei välttämättä syvimmiltään mikään uusi: ”On katsomuksellinen ristiriita,/ hetki, jolloin et tiedä/ nukkuuko mestari/ vaiko sittenkin opetuslapset.”... ”Ajurilla ei ole ruoskaa./ Hevoset kulkiessaan/ yhä ihmettelevät sitä.”

Hyvärinen vetoaa runoissaan sekä topografian kautta silmään että äänneasun kautta korvaan. Runojen nonsense-tyyli hyödyntää molempia ulottuvuuksia. Klassikko P. Mustapään hiljaisuuden idylli on tällaisesta taktisen informaation maailmasta kaukana: ”Jumala kätki hyvyyden hiljaisuuteen.”

Lassi Hyvärisen runoissa tämä nostalginen idyllin kato on huomioitu, vaikka välillä ”hiilloshehkuun katse usein unohtuu.”

Hyvärisen lyriikan ristiriitaiset soinnut ja puheaktit kohtaavat kaikesta huolimatta paikoin idyllin, suvannon ja seesteisen rauhan – tosin usein ironian ja parodian etäisyydeltä. Runoilija theatrum, näyttämötila, sisältää myös erilaisia roolihenkilöitä, joista historiallinen maalaisylioppilaan hahmo muistuttaa jotakin kansantiedettä opiskelevaa, idylliä tavoittelevaa Joel Lehtosen kuvaamaa ylioppilasta. Paikoin Hyvärisen lyyriset mielikuvat tulevat tässä likelle Lehtosen joutsenlaulua, Hyvästijättö Lintukodolle -kokoelmaa.

Yhdessä säkeessä kerrotaan, että Mahlerin 9. sinfonia on toiminut kirjoittamisprosessin inspiraationa ja koko kirjan pontimena. Mahler rikkoi ja mursi ristiriitaisilla, dialektisilla soinnuillaan musiikillisten tyylien harmoniaa ja musiikkielämän konsensusta. Ehkäpä Hyvärinen pyrkii kokoelmassaan johonkin samaan. Mutta tämäkään ei ole enää mitään uutta.

Kaikesta informaation sekasorrosta ja nykyisestä verbaalisesta nettidemokratiasta huolimatta lukija kaipaa välillä tuota häivähdystä P. Mustapään idyllistä. Kauneus on edelleen ongelma, joka vaivaa runoilijaa.

Hannu Waarala