Laura Gustafsson – Anomalia

Kyllä susikin pennuistaan huolen pitää, on tapana sanoa, kun puhutaan äitiydestä ja sen oletetusti mukanaan tuomista vaistoista ja velvoitteista. Laura Gustafssonin toinen romaani Anomalia purkaa äitiyden kliseitä, mutta kysyy myös, millä oikeudella ihminen korottaa itsensä luomakunnan herraksi. Voisiko eläin sittenkin tarjota armeliaisuutta, joka ihmiseltä puuttuu?

Gustafssonin esikoisromaani, Finlandia-ehdokas Huorasatu (2011) ravisteli antiikin myyttejä ja sijoitti ne nykypäivään. Naisen aseman ja selviytymiskeinojen näyttäminen ei ollut mustavalkoista, vaikka hurjistuneisuus kuulsikin leikittelevän pinnan alta.

Anomaliassa rinnakkaisten ja ristikkäisten tarinoiden kollaasitekniikka on samantyyppistä, mutta kokonaisnäkymä ja lopputulos ovat lohduttomampia. Tosin teoksen aloitus on parodinen. Siinä Ludvig Wittgenstein vatvoo kielen ja fiktion rajoja.

Henkilöhahmoista yksi on kurinalainen lentoemäntä, joka saa kuulla odottavansa down-syndroomaista lasta. Hän punnitsee vaihtoehtoja ja tekee suunnitelman: ”Välttelen turhaa puhetta. Lapsen ei tarvitse oppia ääntäni eikä kieltäni.”

Rinnalla kulkee pastori Joseph Singhin tarina. Hänen mielestään ihmisellä on oikeus hallita ja normittaa muita, etenkin Raamatun tarjoaman auktoriteetin turvin. Sisäistämäänsä ylemmyyttä hän soveltaa suden kasvattamiin Kamalaan ja Amalaan, jotka sijoitetaan orpokotiin.

Pastorin näkemä uni lainaa kuvastonsa Ilmestyskirjasta, mutta siinä on myös eroottista latausta, samoin siinä huolenpidossa, minkä pastori kohdistaa Kamalaan.

Anomalian tarinat osoittavat, että vääryys on helppo oikeuttaa ja alhaiset motiivit pystyy kätevästi peittämään.

Karmaisevimmin tämä tulee esille Peter-pienokaisen lyhyen elämän kuvauksessa. Bailaushenkisen äidin uusi poikaystävä on natsihenkinen. Sosiaalihuolto ummistaa silmänsä lapsen pahoinpitelyltä, sillä tarjotut selitykset ovat kaikkien kannalta mukavimpia. Itseään on helpointa huijata. Ironia on purevaa: ”Onneksi telkkarista tulee kasvatusohjelmia. Koirakuiskaaja ja Miljonääriäidit ja sellasta.”

Tapahtumakulku etenee aukkoisesti, lukijalle vähä vähältä vihjeitä tarjoten.

Anomalia on puistattava puheenvuoro ihmisestä hybriksensä vallassa, mutta sen verinen shokeeraavuus on paikoitellen itsetarkoituksellista.