Laura Lindstedt: Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista

Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista

Kuolemaa lähellä käyneet ihmiset kertovat joskus, kuinka hädän hetkellä koko elämä on vilahtanut filminauhana heidän silmissään. Oneironissa kyse on pikemminkin hidastetusta filmistä, joka käsittelee kuolemaan johtaneita ja sitä seuraavia sekunteja.

Poikkeukselliseksi Laura Lindstedtin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin tekee kuitenkin se, että vaikka Oneiron kuvaa yli 400 sivun ajan kuolemista, kirja ei ole ahdistava. Pikemminkin sitä tekee mieli luonnehtia lempeäksi tai mystiseksi.

Tämä johtuu siitä, että Lindstedtin tulokulma aiheeseen on fantasioiva. Hän pysyttelee taitavasti eri uskontojen vaalimien käsitysten ulkopuolella ja luo täysin omanlaisensa kuvan kuolemanjälkeisestä elämästä.

Oneiron kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuoltuaan joutuneet eräänlaiseen välitilaan. Aika, paikka ja ruumiillisuus ovat lakanneet olemasta, mutta mieli ja tahto kipunoivat edelleen.

Tulijoista uusin on 17-vuotias Ulrike Itävallasta. ”Tuonpuoleissisarusten” henkisenä pomona häärii juutalainen performanssitaiteilija Shlomith New Yorkista.

Muut valkeuteen juuttuneet ovat kirjanpitäjä Polina Moskovasta, ranskalainen hienostorouva Nina, senegalilainen Maimuna, hollantilainen Wlbgis ja brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada.

Oneironin kerrontaa voisi verrata seitsemänsakaraiseen tähteen. Keskellä on tyhjä nykyhetki, sakaroiden päässä naisten värikkäät elämänkohtalot. Lindstedt kuljettaa tarinaa vuorollaan kunkin sakaran päähän, mutta palauttaa juonen aina yhden episodin loputtua keskelle.

Vähitellen sielunsiskot tajuavat, että heidän on päästävä itse eteenpäin valkoisesta. Siihen tarvitaan oneironia, josta muodostuu naisille paitsi eräänlainen voimasana myös merkki siitä, että he ovat vihdoin hyväksyneet oman kohtalonsa ja ovat valmiit jatkamaan matkaa.

Vaikka Lindstedtin kieli ei ole erityisen omaperäistä, siinä on voimaa: rönsyilevä kerronta virtaa mestarillisen sujuvasti. Vähitellen naisista rakentuu kokonaisia persoonia, joiden kohtaloista muodostuu rikas kertomusten kudelma.

Monet naisista ovat kokeneet dramaattisia loppuja, mutta itse exitusta käsitellään deterministisen tyynesti, arkipäiväisenä tapahtumana, johon ihminen lipsahtaa sattuman, onnettomuuden tai sairauden uhrina.

Kärsimätön lukija haluaisi tietysti ennen kaikkea tietää, mitä naisille seuraavaksi tapahtuu. Siksi tuntuu toisinaan turhauttavalta, että Lindstedt harhautuu pitkille sivupoluille kertomaan esimerkiksi juutalaisten ongelmallisesta suhteesta ruokaan tai ruotsalaismystikko Emanuel Swedenborgin taivasnäyistä.

Metaforisella tasolla Lindstedt tuntuu kehottavan meitä kiinnittämään enemmän huomiota elämään. Tapausesimerkkiensä kautta hän kysyy, miksi ihmisestä tulee pyhä vasta kuoltuaan. Eikö sen pitäisi olla juuri toisinpäin?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.