Lauri Rikala – Lopullinen kukka

Jyväskyläläisen Lauri Rikalan kirja alkaa lähes raamatullisesti: ”Tyhjyys on keskipäivän auringossa, ilman varjon varjoa salaisuuden piillä.”

Tyhjyyden taivaan avaa lintu. Kukat puhkeavat ajallaan. Avarassa maisemassa vaeltaa ihminen, yksin, joukossa. Hän on itselleen arvoitus, luo muistoja ja hypistelee aforismin hetkeä: ”Estetiikka on meditointia, kulkemista hengityksen rytmissä.”

Tyhjyyttä täyttävät pienten ja suurten asiayhteyksien tilat, joita teksti melko toteavasti kartoittaa. Ajatusvuoropuheluin ja huudahduksin Rikala hakee olemisen ja ominaisuuksien maamerkkejä ja saa rinnastuskohteita eri suunnilta, kuten taiteesta ja urheilusta.

Tärkeäksi käy yhteys sinänsä, luontoon, ihmisiin – kaltaisiin. Se ei ole sopeutumista, vaan pyrkimystä löytää ihmisluonnon edellyttämä paikka elämässä. Etsijänä voi oivaltaa asioita ja niiden suhteita.

”Mitä paljaammaksi ihminen riisutaan, sitä vähemmän kukaan on hänelle parempi kuin toinen.”

Rikala esittää kysymyksiä ja vastauksia – väittämän ja ehdotelman. Monesti riittää yksikin rivi. Usein lausutaan itsestäänselvyys. Usein osutaan piristäviin aforistisiin paradokseihin. Silloin virkkeet risteytyvät niin, että rivien välistä karkaa kuin murunen ratkaisua, omat rajansa tunteva ja jotain oivaltava huokaus.

Tunteiden tarkastelulle on ominaista rakkauden ja vihan kirjavoittamien olotilojen liikkuvuus, patoamattomuuden haaste.

Ajatus vie yksityisestä yleiseen – biologiaan, psykologiaan, yhteiskuntaan… Epäillään. Uskotaan. ”Sanotaan: ´En ole tullut ajatelleeksi´. / Miksei sanota: ´En ole tullut tunteneeksi´?” – Tunteet ovat myös tekoja vaativia moraalisia tiloja.

Paikoin tuoreesti ja paikoin kuivasti kirja huomauttaa, ettei tekojen suunta yleensä vastaa yleishyödyllisiä puheita tavoitteineen, eikä myöskään syvempiä inhimillisiä toiveita.

”Ehkä ihminen yrittää käyttämällä luontoa / lakkauttaa oman kuolemansa.”