Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohn

Erehdys

Teos 2015. 155 s.

Jos osaisin, kirjoittaisin tieteiskertomuksen kirjailijasta nimeltä Leena Krohn. Tarkemmin sanoen Leena Krohniksi nimetystä tietoisuudesta, joka tiedostaa olevansa kyseistä nimeä kantavan kirjailijan tietoisuus ja sen vuoksi ruumiiton, abstrakti.

Tämä abstrakti tietoisuus puntaroisi kysymystä omasta aineettomuudestaan, asettaisi vastakkain hypoteesit sielusta ja informaatiosta, transsendenssista ja kvanttidatasta, hengestä ja aineesta. Lopullista päätelmää ei syntyisi, osittain siitäkin syystä, että ulkopuolisessa maailmassa on edelleen riittämiin murhetta mietittäväksi ja pulmaa pohdittavaksi.

Onneksi osaamisellani ei ole väliä. Moinen kertomus olisi vain turhaa toistoa ja toivotonta jäljittelyä, sillä tosiasia on, että Krohn on omassa tuotannossaan jo tehnyt kaiken yllä kuvitellun.

Vierastakaan tietoisuutta ei voi pohtia pohtimatta omaansa, ja Krohn, joka uudessa Erehdys-romaanissaan tuntuu tällä saralla kykenevän yhä vain kirkkaampiin kiteytyksiin, taitaa tämän kaksoisvalotuksen kerrassaan ainutlaatuisella tavalla.

Paradoksaalinen perushavainto on yhtä tosi kuin se on yksinkertainen. Ihmisiä yhdistävistä tekijöistä yleismaailmallisin on heidän mieltensä erillisyys. Tälläkin kertaa havainto kääntyy myös teoksen rakenteen perusjäsennykseksi.

Kirjailija E. matkaa yleisötilaisuuteen lukemaan kuulijoille otteita teksteistään. Kukin katkelma, valtaosa niistä novelleja, ankkuroituu tiukasti tietyn henkilön mieleen ja kukin mieli tiettyyn filosofisten ongelmien kimppuun.

Ongelmat ovat tuttuja Krohnin aiemmasta tuotannosta. Muisti ja unohdus, yhteiskunnalliset uhkakuvat ja ympäristötuhot, tiede ja sen reunamaat, toden ja unen rajapinta.

Krohnin erityinen taito on käsitellä aiheitaan älyllisesti ja silti epäakateemisesti. Mielikuvituksen filosofi Gaston Bachelardia mukaillen niitä voisi nimittää poeettisen uskollisuuden järjestelmäksi. Pohditut käsitteet pohjaavat aistittavaan kuvaan, abstrakti käsittely kumpuaa ruumiin ja hengen välisistä vireistä.

Siksi novellit eivät ole pelkästään älyllisiä kehitelmiä. Lyyrisinä, kirkkaina ja aistivoimaisina ne ovat samalla myös taidemuotonsa oppitunteja. Ne avautuvat kuin silmät unen jälkeen ja päättyvät tunnelmalliseen kadenssiin. Niissä loihditut näkymät ovat mieleenpainuvuudessaan peräti elokuvallisia. Silmissä vilistäviä assosiaatioita on turha listata, jokaisella on joka tapauksessa omansa.

Herää kuitenkin kysymys: jos suurin osa tekstistä on novelleja, miksei kyseessä ole novellikokoelma? Miksi niitä ympäröi kehyskertomus, jossa ikääntyvä kirjailija taittaa autolla pitkän matkan vain tullakseen töykeän yleisön nöyryyttämäksi?

Jos kirjoittaisin tieteiskertomuksen Leena Krohnin tietoisuudesta, loisin tarinaan hahmon, joka esittää juuri tämän kysymyksen. Olisi tavattoman kiinnostavaa kuulla vastaus. Siitäkin huolimatta, että se täytyisi keksiä itse.