Leena Krohn - Valeikkuna

LEENA KROHN
Valeikkuna
Teos 2009, 159 s.


L eena Krohnin uusi kirja näyttää ensisilmäyksellä lyhyiden juttujen, ehkäpä mininovellien kokoelmalta. Teos muodostaa kuitenkin yhtenäisen kertomuksen, se on pienoisromaani.

Valeikkunan päähenkilö-kertoja meni joskus nuorena yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, mutta hanke hyytyi. Niinpä hän on muodollisesti enintään valefilosofi. Hän kalastelee asiakkaita netissä. Liikeidea on sokraattinen, asiakkaiden ongelmien selvittelyä keskustelemalla.

Tarinan maailmassa ihmisten sukusolut ovat heikentymässä toimimattomiksi. Ihmisestä ollaan suunnittelemassa synteettistä versiota, eli koneälylle pedataan tulevaisuutta. Jää epäselväksi, mihin väistyvä ihmiskunta tarvitsee koneperillistä.

Toden paradoksit

Uni, valve ja harhat ovat tajunnantiloja, joiden suhde toisiinsa ja niin sanottuun todellisuuteen ovat Leena Krohnin peruskysymyksiä. Krohn tutkii niitä kirjasta toiseen. Esimerkiksi romaani Datura pohti, mitä todellisuus on ja mistä sen voi tietää. Esseekirjassa 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä Krohn miettii aistien todistusta maailmasta.

Krohnin kirjojen kysymysvyyhtiin kuuluvat biologiset, teknologiset, esteettiset ja eettiset näkökulmat. Krohn on poikkitieteellinen sanataiteilija. Näin päästään yhdistelmään todellisuus, tajunta, tietoisuus, tulkinta, kuvitelma, totuus ja valhe. Tämän kaiken kaleidoskooppimaista katselemista Valeikkunakin on.

Valeikkuna ja periaatteessa mikä tahansa tarinoiva sanataideteos on aina tulkittavien todellisuuksien ytimessä. Nehän perustuvat mielikuvitukseen ja avautuvat lukijalle mielikuvituksen tietä. Krohnin mukaan mielikuvitus on moraalin perusta. On vissi totuus, että kirjallisuus auttaa näkemään monelta kantilta.

Harppi-liigan "taide"

Kirjan pikkuluvut ovat pääosin asiakastapaamisten kuvauksia. Yksi vesialtaan äärellä kävijöistä on Metamaatti Heppu. Hän johtaa Harppi-liigaa, joka tekee taidetta matemaattisten laskelmien ja ihmisten murhaamisten yhdistelmällä.

Metamaatissa nousee jälleen kerran esiin Krohnin aikoinaan voimakkaasti reagoima eläinrääkkäystapaus. Silloin todellakin eräs suomalainen valetaiteilija kuvitteli, että estetisoivaan hölynpölyyn voi kätkeä törkeän rikoksen elämää kohtaan. Yhä vain joidenkin oikeiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden on aika ajoin tuotava esille se, että kidutus ja surmaaminen eivät muutu millään taikatempulla taiteeksi. Taide ei oikeuta julmuutta.

Valeikkuna jää ehkä vähän voimattomaksi. Se on kuin Krohnin perusideoiden tiivistelmä. Sen arvoituksellinen loppu tuntuu vihjaavan, että valefilosofin hyvätarkoitteiset neuvot eivät riitä. Lopetuksessa piilee kenties kysymys, millä keinoin Harppi-liigan kaltaiset toimijat pitäisi kohdata. Pitäisikö filosofien nousta altaistaan ja eetikkojen laskeutua norsunluutorneistaan ja osallistua siihen, mitä tapahtuu todella?