Lehtisestä Valoon – Teoksia Keskisuomalainen Oyj:n taidekokoelmasta

Keskisuomalaisen kokoelmissa on noin 600 taideteosta ja se karttuu kaiken aikaa. Honkahovin Taidekeskuksessa on esillä 42 teosta. Kauko Sorjosen säätiön näyttelytoiminnasta vastaava Mariina Kellokumpu on toiminut kokoelmanäyttelyn kuraattorina.

Taidekokoelma on aina paitsi teosten ja niiden tekijöiden myös sen kokoajan näköinen. Keskisuomalaisen kokoelmalla on ollut useita kartuttajia: toimitusjohtajat vaihtelevalla aktiviteetilla ja ajoittain myös talon sisältä valittu työryhmä. Työryhmän johdolla syntyi prosenttiperiaatteella toteutuneet taidehankinnat lehtitalon lisäsiipeen muutama vuosi sitten. Siitä muistuttaa näyttelyssä Aino Kajaniemen Palstat-teoksen luonnos vuodelta 2005. Lopullinen teos on suomalaisen monumentaalitaiteen helmi.

 

Jossain vaiheessa taidekentän ja kokoelman yhteyksiä hoiti myös erityinen kokoelmavastaava. Kartuttaminen on siis edennyt ratkaisevasti toisin kuin yksityisellä keräilijällä, joka on kokoelmansa esteettinen diktaattori.

Kriitikko voisi ainakin epäillä, ettei kokoelma näin kasvaneena ole oikein minkään eikä kenenkään näköinen, vaan näyttäytyy pikemminkin taidemakujen ailahtelevana kirjona. Näin ei kuitenkaan ole, sillä keskeisimpänä hankintakohteena on aina ollut maakunnan oma taide. Rajaus on johdonmukaisuuden tae, vaikka vastuuhenkilöt vaihtuisivatkin.

 

Maakunnallisuuteen viittaa osuvasti myös näyttelyn nimi Lehtisestä Valoon. Molemmat ovat mukana kokoelman ehdottomassa spesialiteetissa, joka sisältää keskisuomalaisten taiteilijoiden omakuvia. Vanhin teos siinä on Urho Lehtisen omakuvapiirustus vuodelta 1908. Jaakko Valon värikynäpiirustus on syntynyt 70 vuotta myöhemmin.

Omakuva on taiteellisen itsetutkiskelun ”dokumentti”. Kun muut aiheet tai inspiraatio ovat hakusessa, hyvä aihe löytyy aina peiliin katsomalla. Jaakko Valo maalasi samana vuonna myös öljyvärimaalauksen Syyskesän maanantai, joka on Jyväskylän kaupungin kokoelmissa. Taiteilijoiden tuotanto hajaantuu eri kokoelmiin ja siksi vain asiantunteva katsoja osaa asettaa Valon omakuvat rinnakkain muistinsa galleriassa.

Kuraattori Kellokumpu valitsi aivan ensimmäiseksi kokoelmanäyttelyyn Veikko Hirvimäen graniittiveistoksen Minä itse (1989). Tuskinpa nimeämisessä on kyse narsistisesta korostuksesta, vaan pikemminkin pyrkimyksestä vahvistaa veistos omakuvaksi, sillä varsinaisestihan se esittää kettua. Moni voikin muistaa teosta katsoessaan 1970-luvun lopulla syntyneen puuveistoksen Kettuminä. Taiteilija samaistui tuohon metsissä vilistävään eläimeen, mistä syntyi useita omakuvaveistoksia.

 

Näyttely alkaa Eva Vannisen maalauksella Lukuhetki (1989). Asetelmaa voisi lähestyä kuin sanomalehti Keskisuomalaisen muotokuvana. Kun lehti on saavuttanut lukijan, se on täyttänyt asetetun tehtävänsä. Juuri siitä lehdellä ja silmälaseilla varustettu asetelma kertoo. Mutta kuka on Eva Vanninen? Sen kuraattori olisi voinut selvittää uteliaille katsojille.

Presidenttien muotokuvat synnyttävät kansalaisten keskuudessa vilkkaan keskustelun siitä, millainen muotokuvan pitäisi olla. Riikka Lenkkerin maalaama muotokuva päätoimittaja Erkki Laatikaisesta toimii hyvänä vasta-argumenttina Sauli Niinistön muotokuvalle. Kannatan Lenkkerin karhean herkkää lähestymistapaa.

 

Erämaakuvauksen Korpilintu tekijän Raimo Riihimäen tunnistaminen ei vaadi opastusta. Vain Raimor on voinut kuvata siiveniskut juuri noin. Toinen lehtitalon leivissä ollut taiteilija on Kimmo Jylhä, jonka Tanssi Euroopalle on vuodelta 1996. Sama tanssi näyttää jatkuvan edelleenkin joka aamu, kun avaa lehden uutissivut.

Näyttelystä löytää historiallisia kaaria ja rinnastuksia niin kuin vuosikymmeniä karttuneessa kokoelmassa pitääkin. Voimakkain niistä on Erkki Santasen vapaasti rakenteellisen maisemamaalauksen Elinympäristö (1974) ja vastakkaisella seinällä olevan Sami Lukkarisen pikselimaalauksen Kortepohjan kirkko (2002) välillä. Toinen sykähdyttävä rinnastus syntyy Juhani Petäjäniemen nuoruuden omakuvan (1979) ja hänen poikansa, nuoren taideopiskelijan Tiitus Petäjäniemen omakuvan (2002) välillä.

 

Tiitus Petäjäniemen teos on näyttelyn ainoa valokuva. Omakuvien lisäksi juuri valokuvasta voisi tai olisi jopa perusteltua muodostua Keskisuomalaisen kokoelman toinen spesialiteetti.

Hyvään journalismiin liittyy aina hyvää valokuvajournalismia, mikä edustaa myös hyvää dokumenttivalokuvaa, mikä taas usein siirtyy myös täydentämään taidevalokuvan kenttää nykytaiteena. Rajojen täsmentämistä olisi hedelmällistä harjoittaa juuri lehtitalon taidekokoelmassa.

Olen harmitellut usein, että 1980-luvun lopulla Jyväskylään perustetusta valokuvataiteen Lumo-triennaalista ei mikään julkinen kokoelma ole tehnyt systemaattisia hankintoja. Keskisuomalaisen kokoelma onkin nähdäkseni ainoa, joka pystyisi liittämään hankintaperiaatteisiinsa nykyvalokuvan niin, että vaje otettaisiin kiinni aikataulutetusti.

Taidetta Keskisuomalainen Oyj:n kokoelmasta auki Honkahovissa 21.4.2013 asti. Näyttely avoinna to – su klo 10 – 16. Liput 5 euroa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.