Levyarvio: Anna Calvi käsittelee uudella levyllä sukupuolta viiden tähden arvoisesti

Anna Calvi

Hunter

Domino

Arvio: 5/5

Anna Calvi onnistui debyyttialbumillaan Anna Calvi (2011) niin nappiin, että sen asettama lupaus on alkanut vuosien vieriessä näyttää kuplalta. Brittiläisen kitaristi-laulajan persoonallinen lähestyminen sähkökitaraan sekä voimakas ja laaja altto olivat tallella myös kakkosalbumilla One Breath (2013), mutta sävellyksistä puuttui ensimmäisen levyn tenho. Vuosien vieriessä aloin jo epäillä, josko se esikoinenkaan soi niin kauniisti kuin miltä ensihuumassa vaikutti.

Tuoretta Hunter-albumia valmisteltiin viisi vuotta. Viileän moderni ja samalla iätön sointi on säilynyt, ja luovan tauon aikana sävelaiheita ja sanottavaa on jälleen löytynyt.

Albumilla musisoivat myös Portisheadin Adrian Utley sekä suosikkibasistini, The Bad Seedsistä tuttu Martyn P. Casey. Sointitilan ehdoton tähti on kuitenkin Calvi ja kohtalokkaasti kaikuva telecaster.

Calvi käsittelee Hunterilla sukupuoli-identiteettiä ja maskuliinin ja feminiinin pakotettujen ääripäiden väkivaltaista luonnetta. Laulaja asemoi itsensä spektrin keskelle ilman väkisin määriteltyä sukupuolta tai seksuaalisuutta. Tärkeä ja mediaseksikäs aihe, jonka ympärille on luotu lumoavasti soiva albumi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.