Levyarvio: J. Karjalainen kääriytyy Suomen lippuun ja sukeltaa sinisen sävyihin

J. Karjalainen

Sä kuljetat mua

Warner

Arvio: 3/5

Topi Sorsakoskella ja Agentsilla oli tapana ripustaa Suomen lippu bändin taustalle. Tämä tulee mieleen uutta J. Karjalaista kuunnellessa.

Karjalainen tietää juuri ne oikeat narut, joista vetää. Sen todistaa paitsi artistin koko tähänastinen ura, myös uusin albumi Sä kuljetat mua.

Et ole yksin (2013) on heittämällä tämän vuosituhannen keskeisimpiä paluulevyjä kotimaisessa popmusiikissa. Ennen sitä Karjalainen oli viehtynyt jo monen albumin verran juurevaan, rosoiseen ja riisuttuun folk-ilmaisuun. Et ole yksin singautti Karjalaisen ennennäkemättömään crossover-suosioon.

Tuote oli täydellinen: Mennyt mies ja sen itseironisuus, ja siihen yhdistettynä yhteistyö graafinen suunnittelija Vilungin kanssa asemoi Karjalaisen osaksi nuorison urbaania kulttuuria. Se oli arvaamatonta ja siinä oli tarvittavaa kontrastia. Vanha bluesmies oli yllättäen hip.

Karjalaisella on loistava melodiantaju, mutta yli sen nousee hänen kykynsä puhutella kuulijoita. Hänellä on myös riittävästi itsevarmuutta ja ilkikurisuutta nimetäkseen levylle kappaleen Terve, Sirkka Lautamies.

Uuden levyn nimikappale ja avausraita osuu heti suomalaisten rakastamiin sinisiin säveliin. Reissumiesmäisellä karismalla ja reippaan rytmin avustuksella hän vie kuulijansa kesäisille hiekkarannoille vaikka väkisin.

Bändin viitepisteenä toimii yhä paitsi yhdysvaltalaisen Los Lobosin juureva rentturock, myös Agentsin kaihoisa iskelmämaalailu. Soinnissa on letkeää svengiä, jonka rutinoituneet ammattimuusikot saavat kuulostamaan niin helpolta, että naurattaa.

Ei riskejä, takuuvarmasti toimivaa.

Viimeisen vuoden aikana naisten hyväksikäytöstä on puhuttu kenties enemmän kuin koskaan, ja parisuhdeväkivallasta kertova Rosetta asettuu tässä ajassa huomattavan kylmääväksi.

Tästä huolimatta Sä kuljetat mua on sangen kepeä levy ja pikemminkin eskapismia kuin inhorealismia. Suomalaiset ovat aina rakastaneet kevyitä lauluja kesästä ja etenkin kesäöistä: Tule kesäyö on kuin tehty radioon ja kesämökkireissuille. Se kuulostaa J. Karjalaisen vastaiskulta Pariisin Kevään megahitille.

Tummansininen sävel voisi hyvin soida Aki Kaurismäen elokuvassa. Kappaleessa on sopivassa suhteessa Agentsia, suomalaista maantietä pitkin paahtavaa Kraftwerkiä ja halpoja syntikkasoundeja.

Sä kuljetat mua ei ole tavanomaista rockia ihmeellisempää, mutta toisin kuin monet muut aikalaisensa, Karjalainen ei taivu nostalgikon rooliin. Mutta albumi kuulostaa juuri siltä, mitä J. Karjalaiselta odotetaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Mies, joka voisi ottaa riskejä, ei niitä ota. Kenties seuraavan levyn voisi tehdä toisen bändin kanssa.