Levyarvio: Lasten Hautausmaa on värinsä valinnut

Lasten Hautausmaa

III

Svart Records

Arvio: 3/5

Kun Lasten Hautausmaa julkaisi ensimmäisen ep:nsä vuonna 2015, yhtyettä verrattiin kulttimainetta nauttivaan Noitalinna Huraa! -bändiin. Eikä syyttä, sillä heidän soinnissa kuuluu samoja esteettisiä valintoja.

Nyt kolmanteen levyyn ehtineen Lasten Hautausmaan ilmaisu on vapautunut ja monipuolistunut sitten ensi askelten. Vielä pari vuotta sitten yhtye kierrätti ilmiselviä referenssejä ja tutki mustan eri sävyjä sillä intensiteetillä, ettei voinut olla varma onko heidän musiikkinsa kaikessa pateettisuudessa tahallisen koomista, vai ollaanko tässä sittenkin tosissaan.

Jos yhtyeen nimi on Lasten Hautausmaa, mukana on pakko olla lautasellinen itseironiaa. Kolmen levyn jälkeen on kuitenkin todettava, että tuskin tätä vitsilläkään tehdään.

Vastoin kansainvälisiä trendejä, Suomessa on muutaman viime vuoden aikana kehittynyt sangen kiinnostava rockskene, jonka tekijät lainaavat häpeilemättä niistä aineksista, joita levy-yhtiöiden luottotuottajat eivät tulisi edes ajatelleeksi. Näissä karkeloissa 80-luvun huoltoasemakasetit ovat kovaa valuuttaa, tai vaikkapa ysärin kaihoa hohkaava melodinen milleniumrock, johon Lasten Hautausmaa kurottaa Kanervassa. 15 vuotta sitten kappale olisi hyvin voinut olla Jonna Tervomaan soololevyllä.

Kraaterijärvessä on puolestaan kaikuja Agentsin 80-lukulaisesta, keskiolutbaareilta tuoksuvasta rautalanka-iskelmästä, mutta se törmäytetään goottimaisen sympaattiseen ja okkultistiseen kuvastoon, jossa “kyynelistä valuu kolme jokea”.

Bändin melodian- ja draamantaju osuu parhaiten maaliin eskapistisessa Junassa-kappaleessa: “Ihminen ei huuda hukkuessaan / se tahtoo hengittää / mä en haluu täältä muuttaa / mihkään vitun etelään.”

Vaikka Lasten Hautausmaan pääarkkitehdit Kristiina Vaara (laulu) ja Tuomo Mannonen (kitara, laulu) ovat laajentaneet musiikillista tyylikirjoaan, sanoituksissa on käytössä yksioikoisempi paletti. Kun tehdään rohkeita siveltimenvetoja ainoastaan mustaa ja valkoista käyttäen, alkaa hyvin nopeasti kaivata värien perään.

Käytännössä kyseessä on turhan monen pandojen väritykseen luottavan goottirock-yhtyeen ongelma. Lasten Hautausmaa vaatii kuulijaltaan täyden heittäytymisen ilman minkäänlaisia kompromisseja. Ja siinä vaiheessa kun kuvasto – jossa jollekin syötetään poltettujen hiusten tuhkaa – alkaa tökkiä, niin pelkkä biisin vaihtaminen ei riitä.

III sisältää Lasten Hautausmaan tähänastisen uran parhaimpia hetkiä. Ne syntyvät silloin, kun yhtye malttaa päästää irti monogamiasta.