Levyarvio: Mokoma on muutakin kuin vain laulajansa Marko Annalan julkista terapiaa

Mokoma

Hengen pitimet

Sakara

Arvio: 4/5

Suomimetalliorkesteri Mokoman 10. studioalbumi Hengen pitimet on luonteva jatko kolmen vuoden takaiselle Elävien kirjoihin -levylle, joka kertoi yksilön hädästä, masennuksesta ja sen selättämisestä. Osittain laulaja Marko Annalan omiin kokemuksiin pohjaava levy käsitteli aiheitaan kaunistelematta ja keräsi runsaasti huomiota myös perinteisten musiikkimedioiden ulkopuolella. Teos oli yksi Mokoman pitkän uran parhaista levykokonaisuuksista.

Hengen pitimillä minämuotoinen ja sisäänpäinkääntynyt kerronta on vaihtunut laajempaan näkökulmaan. Yhtenä syynä saattaa olla se, että Mokoma haluaa korostaa olevansa bändi eikä alusta laulajansa julkiselle terapialle. Nyt teksteissä tarkastellaan suurempaa kokonaisuutta, modernia maailmaa ja yhteiskunnasta löytyviä syitä ihmisten pahaan oloon.

 

Annalan synkkiä kielikuvia hyödyntävät tekstit ovat näennäisen simppeleitä, mutta niistä löytyy jälleen myös paljon syvempiä tasoja. Laulujen itseään ruoskivalle protagonistille on selvää, että myös hän on osa suurempaa ongelmaa. Rehellisen vihaisissa biiseissä ollaan kyllästyneitä tämänhetkiseen tilanteeseen, mutta mukana on myös uskoa parempaa huomiseen.

Levyn taustatiimi on sama kuin edeltäjällä, joten soundimaailma on pysynyt suunnilleen samana, kuulostaen vain vähän aiempaa orgaanisemmalta. Suurin ero löytyy työmetodeista, sillä albumin laulut on kasattu kaikessa rauhassa yhteisissä soittosessioissa, jammaillen treenikämpällä yli 40 kertaa ennen äänityksiä.

Ilmeisen rennosta ja stressivapaasta työtavasta johtuen bändin nopeimpiinkin thrash metal -riffittelyihin ja kuolometallikorinoihin on tarttunut tyylilajeille harvinaista svengiä ja groovea. Synkistä aiheista huolimatta levy kuulostaa siltä, että sen äänittäminen on ollut hauskaa.

Mokomalla on tutut maneerinsa, mutta neljän säveltäjän ansiosta palikat saa kasattua aika moneen järjestykseen. Rankemman metallimätön ja melodisen rockin yhdistelmä toimii tuttuun tyyliin, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun levykokonaisuuden jokaisessa biisissä on vähintään yksi puhtaasti laulettu melodinen kohta, jonka mukana rallatella. Orkesterin raskaamman puolen ystävien ei silti tarvitse huolestua – riffittelyä, runttausta ja örinää riittää aivan tarpeeksi.

Hengen pitimet on tasaisen hyvä Mokoma-levy, vaikkei sen biisimateriaali aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Jo pelkästään se, että suomenkielistä metalia soittava bändi kuulostaa vielä 10. levyllään relevantilta on melkoinen saavutus.