Levyarvio: Panssarijuna on konseptitaidetta keskisuurten firmojen vaivaannuttavista hahmoista

Panssarijuna

Voiko tähän kuolla

Joteskii Groteskii

Arvio: 4/5

Twitterissä on käyttäjätili nimeltä “non aesthetic things”, eli epäesteettisiä asioita. Käytännössä tili twiittaa kuvia ja meemejä asioista, joiden pitäisi aiheuttaa katsojassa epämiellyttäviä ja ristiriitaisia tuntemuksia.

Kuten McDonaldsin ranskalaispaketti täynnä tupakkaa. Tai ihminen yökerhossa, joka on tunkenut nyrkin suuhunsa.

Omanlaistaan estetiikkaa nekin ovat yhtä kaikki, ja taiteessa esteettisesti sovinnaisten asioiden haastaminen ei ole uusi asia. Tähän näennäiseen epäesteettiseen eetokseen nojaa myös trauma blues -yhtye Panssarijuna, joka surutta esittelee ihmisen silloin, kun hän on sosiaalisesti huonoimmillaan ja paljaimmillaan. Epäsovinnainen.

Paljon kertoo jo se, että laulaja Jussi Karmala käyttää yhtyeessä taiteilijanimeä Johnny Wittu. Hauskaa siinä on se, että se ei ole yhtään hauskaa. Toimitusjohtajan vitsi firman pikkujouluissa.

Yhtyeen neljäs levy Voiko tähän kuolla ei kerro suinkaan krapulasta, vaan työstä. Panssarijuna on bändi, jonka sote-Suomi ansaitsee. “Mä en halua puhua jostakin helvetin julkaisujärjestelmästä”, levyllä lauletaan.

Koska länsimaisessa kulttuurissa mikään ei ole niin tärkeää tai pyhää kuin työ, siitä on tullut 2000-luvulla myös keskeinen aihe taiteessa ja popkulttuurissa. Panssarijuna ottaa aiheen käsittelyyn jokseenkin samasta kömpelöiden miesten näkökulmasta, kuten brittisarja The Office teki 2000-luvun alussa. Tosin siinä missä Officen työntekijähahmot sentään haaveilivat jostain paremmasta, Panssarijuna on kutakuinkin tyytynyt kohtaloonsa kapitalistisen yhteiskunnan alistettuna hahmona.

Toisinaan hahmo kipuilee asemansa kanssa ja pohtii pankin räjäyttämistä. Tai innostuu Perusturvasta, että voisiko se tarjota vastauksen kaikkiin ongelmiin: “Ansaitsen auton / talon / veneen / huoneen yksinäisen.”

Panssarijunan laulujen puhuja on työelämän kuluttavuuteen juuri ennen eläkeikää kuoleva, keski-ikäinen mies, joka säästää vuosia purjeveneeseen eikä pääse koskaan harjoittelemaan sen käyttöä. Harmin paikka.

Myös perhe-elämässä hahmo on onneton. Hän yrittää kaikkensa, mutta keksii vain kliseitä ja ostaa Suklaata & ruusuja.

Sointiin on ammennettu vaikutteita bluesista, countrysta ja modernimmasta rockista. Ja missäpäs muualla keski-ikäinen, suomalainen keskisuuren yrityksen toimitusjohtajamies istuisi kuin bluesia soittavassa olutravintolassa, missä lohtua tarjoaa etenkin kaljan korkea hinta. Se kalja on työllä ansaittu.

Panssarijuna on kotimaisessa popmusiikissa konseptitaidetta parhaimmillaan. Yhtyeenä sillä on hyvin suuret mahdollisuudet saada IT-pomo varaamaan Balin-matka kesken työpäivän.

Panssarijuna lakkaa olemasta tasan silloin, kun tämänhetkistä työkulttuuria ei enää ole. Sitten se muistuttaa meitä ajasta, jolloin me olimme todella typeriä ja liian väsyneitä tehdäksemme mitään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.