Levyarvio: Pimeys tekee loistavaa popmusiikkia massoille, jotka eivät tosin kuuntele - kansa haluaa nyt sooloartisteja

Pimeys

Silkkitie

M.dulor / Sony

Arvio: 4/5

Se kuulosti hassulta. "Kuinka sen sanoa voisin", pohti Pimeys edellisen levynsä avausraidalla Muistin sen toisin. Hassulta siksi, että kysymystä pohti bändi, joka kuulosti ennen kaikkea hieman pitkäksi venähtäneeltä, ilmaisutaidon lukiossa perustetulta kevätjuhlabändiprojektilta, joka loi soundinsa niiden suomirock-kappaleiden pohjalta, jotka koulun laulukirjasta sattuivat löytymään.

Tarkennettakoon, että erittäin ammattitaitoiselta kevätjuhlabändiltä, joka on uudella Silkkitie-levyllä vielä parempi.

Jos edellisen levyn aloitus huvitti, niin tällä kertaa päällimmäinen tunne on hämmennys, kun levyn toinen raita alkaa soida: kuuntelenko hämeenlinnalaisen Ultramariini-yhtyeen comeback-levyä? On vain odotus on täyttä Ultramariinia sävellystä, sanoituksia ja tuotantoa myöten. Kaiken lisäksi Silkkitie on julkaistu pienlevy-yhtiö M.dulorin kautta, jonka kautta myös Ultramariini julkaisi levynsä.

Sattumaa tai ei – hyvältä kuulostaa.

Siitä päästäänkin ongelman ytimeen. Viimeisimmän Soundin kansijutussa pohditaan, mikseivät Pimeyden varsin hyvät kappaleet soi radiossa enemmän. Aihetta on syytäkin ihmetellä: Silkkitiellä on loistavia melodioita Coldplayn hengessä (Anna muiden kantaa), modernia kutupoppia (Meidän huoneeseen) sekä todennäköisesti yksi vuoden tyylikkäimmistä balladeista (Ollaan vaan hiljaa). Viimeksi mainittu on paisutteluineen ja hioittuine yksityiskohtineen niin loistava popkappale, että ensikuuntelulla levyn muut kappaleet uhkaavat jäädä sen varjoon.

Popkoukut hallitseva Pimeys on Pariisin Kevään lailla crossover-bändi – sekä indiemusan diggareille että Juha Tapion faneille kelpaava – mutta hyvistä biiseistään huolimatta Pimeys ei ole kyennyt resonoimaan edellä mainittujen tavoin massojen keskuudessa. Taustalla on musiikillis-esteettisiä seikkoja: Pimeyden suosima perinteinen, hyvin sliipattu kitaravetoinen pop sotii ajan trendejä, kuten hiphopia ja hupsuja hokemahittejä vastaan. Yhtye on koonnut referensseistään niin viimeistellyn ja hiotun kokonaisuuden, että sen voi kuvitella olevan myös helposti etäännyttävää.

Merkittävin syy kummalliseen yleisösuhteeseen on kuitenkin persoonallisen keulakuvan puute. Olavi Uusivirran, Vesalan ja vaikkapa Arttu Lindemanin vetovoima perustuu musiikin ohella vähintään yhtä paljon (ellei enemmän) nykyiseen median ruokkimaan henkilövetoiseen julkisuuteen kulttuurituotteiden ympärillä; henkilöpalvontaan ja kuuntelijan identiteettiprojektiin.

Myynti- ja streamauslistoja katsellessakin näkee, että yleisöä kiinnostavat nyt nimenomaan sooloartistit. Muuttuneessa ilmapiirissä on kyse laajemmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta: elämme julkisten päiväkirjojen yhteiskunnassa. Kirjallisuudessa ilmiön johtotähti on esimerkiksi autofiktion sankari Karl Ove Knausgård.

Kun joku antaa ainakin näennäisesti kaiken, miksi tyytyä vähempään.

On helpompi brändätä yhtä, voimakkaasti mielipiteet jakavaa persoonaa kuin bändillistä ammattitaitoisia muusikoita. Siksi Pimeys ei tarjoa yhtä helposti samaistuttavaa identiteettiprojektia kuin kaltaisensa yhtyeet ja artistit. Näyttelijätaustaisessa laulajassa Joel Mäkisessä on tosin ainesta karismaattiseksi keulahahmoksi.

Kaikkien paikka ei ole tietenkään radiossa tai keskinkertaisten lauantai-illan viihdeohjelmien väkinäisissä musiikkisloteissa, mutta Pimeyden kohdalla asia on harmillista siksi, että sen musiikki on kuin luotu suurelle yleisölle.

Silkkitie on toistaiseksi Pimeyden paras levy – estetiikaltaan hiottu, 80-luvun pastellinsävyissä soiva, sopivan juustoinen kokonaisuus. Silti se ei riitä nostamaan yhtyettä sen ansaitsemalle paikalle.

Olisi kyllä mukavaa, jos todistaisitte väitteeni vääräksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.