Levyarvio: Saimaa esittää musiikillisen näkemyksensä suomalaisesta urheiluhistoriasta

Saimaa

Urheilu-Suomi

Warner

Arvio: 3/5

Tehosekoitin-yhtyeen kunnianhimoisena tuottaja-säveltäjänä tunnetuksi tullut Matti Mikkola herätti muutama vuosi sitten Pepe & Saimaa (2014) -levyllä henkiin 70-lukulaisen mahtipontisuuden kotimaisessa popmusiikissa. Progressiivisen rockin perinteelle kumartavat, moniosaiset ja polveilevat sävellykset sekä hurjan kauniit sovitukset pelastivat paitsi Pepe Willbergin profiilin, myös nostivat Saimaan kertaheitolla kaikkien kotimaista popmusiikkia seuraavien tietoisuuteen.

Debyyttiä seurannut Matka mielen ytimeen (2015) esitti, miltä esimerkiksi Levoton tuhkimo ja Lentävä kalakukko kuulostavat progeversioina. Sangen ilahduttava levy kuulosti tosin paikoin liian pitkäksi viedyltä sisäpiirin muusikkovitsiltä.

Nyt vuorossa on teema-albumi suomalaisesta urheiluhistoriasta, sillä ”suurta on voittaa, mutta suurempaa on jalo kilpa”.

Aiheena urheilu on antoisa musiikillisen estetisoinnin kohde, kuten Kraftwerk on osoittanut pitkän matkan edellyttämää luonteenlujuutta kuvanneella Tour de France Soundtracksilla (2003).

Urheilu-Suomen sävellystyö alkoi alun perin Ylen tuottamaa samannimistä dokumenttisarjaa varten. Viidentoista kappaleen kokonaisuus on kuin perinteiseen tyyliin hiihdetty lenkki halki suomalaiseen urheiluhistorian – tai ainakin sen populaareimman osuuden.

Saksa on paska maa esittelee Seppo Rädyn sakeimmat letkautukset likaisen funkin ja grooven ryydittämänä. Kuningas on omistettu tietysti kuningaslaji jalkapallolle ja Jari Litmaselle. Yli kahdeksanminuuttinen Mäkikotka maalailee onnistuneesti mäkihyppytornin jylhiä talvisia maisemia, sekä elämässään usein tavoittamattomille tasoille liidelleen Matti Nykäsen myrskyisiä vaiheita.

Mikkola osoittaa bändeineen jälleen mainiota eri musiikkityylien ja referenssien hallintaa. Tyylillisesti Urheilu-Suomi yhdistää 60-luvun keinahtelevaa viihdemusiikkia, folkia, 70-luvun fuusiojazzia ja progea aina 90-lukulaiseen, matalatempoiseen ja sympaattiseen rumpukone-iloitteluun. Saimaa on kuin sessiomuusikoiden koelaboratorio, jossa voi kerrankin kokeilla ne kaikki ideat, joihin toisissa olosuhteissa tuottaja päästäisi vain turhautuneen huokauksen.

Visuaalisuutta puhkuva levy on kerralla ahmaistavaksi aivan liian pitkä, ja pari hutia kokonaisuudesta olisi voinut karsia pois jo studiossa, kuten mukahauskat Sataprosenttinen suoritus ja Suo, porkka ja suksi. Sen sijaan Lentävän suomalaisen kaltaista, kontrasteilla leikkivää urheilumelankoliaa olisi voinut olla mukana enemmänkin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.