Levyarvio: Taika tapahtuu on Litku Klemetin tähänastisen uran paras kokonaisuus

Litku Klemetti

Taika tapahtuu

Luova Records

Arvio: 4/5

”Onkohan se jotain mistä en saa kii?” laulaa Sanna ”Litku” Klemetti toisen soololevynsä alkutahdeilla. Haastatteluissa hän on sanonut, että yksi levyn kantavista teemoista on inspiraatio, hetkien kipinä. Tämä eetos on Litkun musiikkiin kovin luontevasti istuva, läpileikkaahan se kaiken sanoituksista ja musiikissa vallitsevasta menneiden hetkien kaihosta aina DIY-meiningillä hoidettuun ja liikaa hiomista välttelevään studiotyöskentelyyn asti.

Tavallaan Litkun voikin nähdä nostalgian ja nykyhetken yhdistämisen projektina, joka loistaa tai kaatuu suhteessa siihen, millaisena kierrätetyn ja uuden tasapaino saadaan pidettyä.

Toisella soololevyllä silmään on vaihdettu Litkulle rakas progevaihde. Saatteessa puhutaan Frank Zappasta, mutta mitään niin äkkiväärää ei suoremmankaan ilmaisun ystävän tarvitse pelätä. Käytännössä biisit ovat pidempiä, aavistuksen hitaampia ja soundillisesti pulleampia. Samalla levyn rakenne ja musisointi ovat aiempaa mietitympiä.

Siinä missä Juna Kainuuseen oli kokoelma (sinänsä mainioita) popbiisejä, Taika tapahtuu -levyn kappaleet soljuvat luontevammin toisiinsa muodostaen vahvemmin kokonaisuutta.

Äänimaailman tukevoitumisesta voitaneen osaltaan kiittää levyn äänittänyttä ja miksannutta, aiemmin muun muassa Radiopuhelimia tuottanutta Pekka Tuomea, joka toimii nykyään myös Litku-yhtyeen kosketinsoittajana. Loistavista muusikoistahan bändissä ei koskaan ole ollut pulaa, joten yleisilmettä ei haittaa kun livenä kannuksensa jo lukemattomia kertoja lunastaneet muusikot pääsevät paremmin oikeuksiinsa myös levyllä.

Ainakin allekirjoittaneelle suurin osa levyn biiseistä onkin tuttuja keikoilta. Nimikkobiisin ja osuvasti nimetyn Urkurin mainiot kosketinriffit ja -välikkeet eivät putoa kauas The Doorsista. Miksi en lähtisi kaupunkiin muistuttaa spoken word -alkuineen ja kiihkeine kertosäkeineen Se-yhtyeestä, jonka johtohahmo Yarin kanssa Litku-bändi veti viime vuonna keikkoja. Sytkärin surisevat kitarat tuovat mieleen 70-80-lukujen vaihteen David Bowien, osavaihtelut Absoluuttisen Nollapisteen.

Selkeimmin yleiseen hittimittariin osunee pomppivasti pophistoriaan viittaileva Suklaasydän (”Mulla on suklaasydän, mulla on suljettu sydän ja levottomat jalat”) sekä levyn suorin poppibiisi, vastustamaton Yöt on unta varten. Tärkeintä lienee kuitenkin, että lopputulema kuulostaa ennen kaikkea Litku Klemetiltä ja Taika tapahtuu tähänastisen tuotannon parhaalta kokonaisuudelta.