Lewis Carroll – Kraukijahti

Nykyisin on muotia sanoa haasteelliseksi asiaa, joka on vaikea, melkein ylivoimainen tai täysin mahdoton. Lewis Carrollin Kraukijahti: Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa vuodelta 1876 on haasteellinen sanataideteos. Se on nonsenserunouden eli hölynpölylyriikan merkkiteoksia.

Englantilainen Carroll (1832–98) oli lastenkirjailija. Kraukijahdin merkillisyyksiä on, että se päättyy murheellisesti, ja se, että Carroll vakuutti, ettei tiennyt, mistä runoelmassa oli kyse. Lastenkirjat päättyvät tavallisesti onnellisesti, ja niissä on tavallisesti tarkkaan harkittu juoni ja lopetus, eli tarinankulku ja opetus.

Kraukijahti ei siis ole tavallinen lastenkirja. Carroll kertoi, että aluksi hänellä oli hallussaan vain sen viimeinen rivi. Siitä se sitten lainehti kahdeksaksi episodiksi merellä. On laiva ja sillä Päällikkö ja nimiltään P-kirjaimella alkava miehistö. Laivamatkan tarkoitus on pyydystää krauki.

Runoelman sisäiseen logiikkaan kuuluu, ettei kraukea selitetä pois ja pinoon. Allegoria toimi 1800-luvulla ja se toimii 2000-luvulla. Ihmiskunta purjehtii yhä kiihtyvämpään tahtiin milloin minkäkin perässä. Kun kiitää jahdattavan pakkomielteistämänä, tulos on tilauksen mukainen, onneton.

Saturunoelman pyrkii lukemaan iloisena höpsötyksenä ehkä siksi, että se polveilee sekä alkukielisenä että Alice Martinin suomennoksena nokkelina säekohtaisina hullutuksina. Teos noudattaa klassisen metriikan, runomittaopin, rakenteita. Martin käyttää trokeeta.

Satu on verbaalisirkus, jossa kääntäjän kielentaju, sanastollinen ja tyylillinen notkeus, kuin myös runoelman muodolliseen kurinalaisuuteen suostuminen pääsevät toden teolla esille. Näin runoelman nimestä alkaen, sillä ”krauki” on yhtä vähän ennestään vakiintunutta suomea kuin ”the snark” englantia.

Assosiaatiolla on vapaat virtaukset tällä merireissulla. Säkeet kumpuavat toisistaan piittaamatta reaalimaailman syyseurausjärjestyksistä. Tummasävyinen pyydystysseikkailu tarjoaa vertauskuvallisuutta moneen lähtöön.

”Prokuraattorin unessa” käydään oikeutta sikaa vastaan. On kovin epäselvää, mistä sikaa syytetään. Valamiehet ovat silti varmoja sialle sopivasta tuomiosta. ”Pankin kohtalossa” parahdetaan kuin uusliberalistisen Moolokin nielun järkyttämänä: ”Kauhun kita lakkaamatta louskuu.”

Teoksen kruunaa Tove Janssonin kuvitus, jonka taiteilija teki runoelman vuonna 1959 ilmestyneeseen ruotsinnokseen. Mustavalkoiset, surrealistiset piirustukset antavat laivaväelle ja krauelle viitteelliset hahmot, mutta vain lukijan mielikuvitukselle suuntaa-antavasti.