Liisa Laukkarinen Herbaariostani

Muistot sekä jokapäiväiset mietteet ja niiden keskellä runoihin rinnastuvien kukkasten ja eläinten ja yleensä luonnon tarkkaileva mietiskely kuuluvat aiheina Liisa Laukkarisen uuteen kokoelmaan.

Säkeiden tunnesijainti paikantuu ennen muuta ikään, varttumisen alueille.

Herbaariostani on suositulta kirjailijalta hyvin odotettu teos. Nähdäkseni se vastaa myönteisiin odotuksiin. Vaikka kohderyhmäksi mieltää vanhemman lukijakunnan, arvelen konstailemattomuuden ja kokeneisuuden herkistävän monenikäisiä.

Runojen ääni ei ole millään etuliitteellä ”moderni”, eikä perinteisesti laulullinen. Omatyylisenä keskeislyyrikkona Laukkarinen kirjoittaa kuitenkin paitsi erittäin ymmärrettävästi myös läheisesti.

Teksti on aika suoraa ajatuspuhetta, jossa kieli on runoilijan väline, eikä päinvastoin, ja jossa se mitä kuullaan vaikuttaa luotettavalta. Sanotun aitouden tunnistaa.

Mukana vilahtelee kuluneita ilmaisuja, kuten ”peli jo menetetty”, ”tässä tullaan, elämä!”, ”otan vuoteeni ja käyn”. ”omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä”, ”vaikka kappaleiksi revittäisi”. Ne eivät yhteyksissään tee kieltä runolliseksi, mutta tehostavat välistä dialogiksikin intoutuvaa proosallisempaa menoa.

LOPETA, ANNA OLLA, EI SILLÄ ENÄÄ OLE VÄLIÄ / millä…millä nyt ei ole enää väliä? / EI MILLÄÄN! / EI YHTÄÄN MILLÄÄN! / EI YHTÄÄN MILLÄÄN YHTÄÄN MITÄÄN VÄLIÄ!

Teoksen lohduttavaa sanomaa on elollisia kohtaan osoitettu myötätunto sekä pelkoja uhmaava sisukkuus ja uteliaisuus, ”aina ylös ja valoon / silmätönkin, sienikin” – siitä huolimatta, että ”itse vain kuin kasvi / haukkoo henkeä, huohottaa / juurillaan kiinni siinä / mihin on sattunut syntymään”

Teemoissa näkyy pikkuasioista kimpoavaa olemisen ihmettelyä. On myös rutiinitoimien ja laajempien yhteyksien peilikuvia. Elämänkulku muistuttaa pesukoneen ohjelmaa tai nuotion leimua, mutta on irrottamattomissa ihmiskunnasta ja vanhoista kulttuureista ja maiseman pitkistä muutosjaksoista. Kuoleman äärettömyys ja samalla sen nukahtava hetkellisyys kuvastuvat monesta.

Rakkaudentunnustus vanhalle talolle on kronologia rakennuksen heijastamasta henkilöhistoriasta. Ihmisyyden rinnastuminen esimerkiksi taloon ja erityisesti juuri luonnonelementteihin on Laukkariselle ominaista, selkeää, korutonta ja tarvittaessa kriittistä huomiointia.

Rakkausparien tarinoita verrataan satuihin, mutta aika riisuu keisarin, ja jäljelle jää, ei luopumus, vaan juurtuva arki ja tyytyminen sekä hengellisestikin huokaava pyrkimys pienen suuren kohtalonsa välttämättömäksi toteuttamiseksi ja kunniaksi.

Mutta miten muurahainen osaisi kertoa tapaamisestamme tiellä / miten minäkään tästä.