Luiz Ruffato: Tekokukkia

Luiz Ruffato

Tekokukkia

Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Into 2015. 180 s.

Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessakin vierailillut brasilialainen Luiz Ruffato luo vaikuttavaa yhteiskunnallista nykykirjallisuutta, jossa kuuluvat kirjailijan työläisjuuret ja toimittajatausta.

Ruffaton vuoden takainen romaanisuomennos Rutosti hevosia (alkuteos 2001) antoi maanisen läpileikkauksen Sao Paulon suurkaupungista ja äärijakautuneen yhteiskunnan turvattomasta arjesta.

Tekokukkia (alkuteos 2014) on hienovaraisempi, eleginen kokoelma rikkinäisten ihmisten pienoiselämäkertoja. Sisäiset haavat ja ulkoiset arvet eivät katso asemaa eivätkä kansallisuutta: taksinkuljettaja jättää perheensä köyhyyteen Uruguayssa, varakas ranskalaisnainen hakee sisältöä tyhjään elämäänsä Argentiinan tangosta.

Ruffato asettuu vahvasti ihmisyyden ja yhteisöllisyyden puolelle. Moni elämässään sivuraiteille ajautunut etsii juuriaan, omaa tietään ja kadotettua perheyhteyttään.

Romaanin nimen voi tulkita viittaukseksi aitouden illuusioon, jonka Ruffato rakentaa teokseensa.

Esipuheessa kirjailija kertoo romaanin perustuvan Maailmanpankin projektikonsultin Dório Fineton muistelmakäsikirjoitukseen. Dokumentaatiot puhuvat sen puolesta, mutta Finetto vaikuttaa fiktiolle.

Kun Ruffato ilmoittaa muokanneensa Finetton käsikirjoituksesta oman episodiromaanin, syntyy kirja kirjan sisään: kirjailija tulkitsee muistelmakirjoittajaa, joka puolestaan tulkitsee kohtaamiaan ihmisiä.

Maailmaa nähnyt Finetto on kuin kiertolaispappi, joka ottaa kantaakseen ripittäytymisiä satunnaisilta ihmisiltä. Juiz de Foran yössä hän kohtaa englantilaisen Bobbyn, joka avaa huiman tarinan, miten hänestä tuli palkkasotilas, läheistensä hylkäämä alkoholisti ja rotanmyrkyn katukauppias.

Elämäänsä raottavat myös rampajalkainen saksalainen täysihoitolan pitäjä, kuubalainen prostituoitu, entinen argentiinalaisanarkisti ja nykyinen sosiologian professori sekä rakkaansa menettänyt itätimorilainen opas. Myös Finetton oma risti on kodittomuuden ja pohjaton yksinäisyyden tunne: ”Olen ihminen jolla ei ole paikkaa mihin kuoleman hetkellä päänsä kallistaa…”

Ruffato liikkuu luontevasti niin moderneissa metropoleissa ja esikaupunkien keittobaareissa kuin köyhien faveloissa ja tiettömillä syrjäseuduilla. Hän avaa koskettavasti satunnaisten kulkijoiden hiljaiset muistot, katkerat pettymykset ja toteutumattomat unelmat. Elämä ei valmistu koskaan vaan jää aina sattumien kyhäelmäksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.