Luottamus ensin, taide sitten

Dystopia: ”Mun piti vaan tehdä taidetta nuorten kanssa”

Tosikokemuksiin pohjautuva 50-minuuttinen monologi kulttuurisesta nuorisotyöstä? Miksei, kun se toimii.

Läänintaiteilija Pasi Saarinen näyttelee Karia, koulutettua taiteilijaa, joka näyttelijäntöiden mennessä sivu suun saa päähänsä hankkia apurahahommia nuorison ja esittävän taiteen parissa.

Mika Terävän ohjaama Dystopia: ”Mun piti vaan tehdä taidetta nuorten kanssa” on Karin tragikoominen seikkailu nimeltä mainitsemattomassa kunnassa. Teksti on Terävän ja Saarisen.

Ulkopaikkakuntalainen tulija tarjoaa katsojalle kunnan läpileikkauksen päättäjätasolta ongelmaisiin nuoriin saakka. Päättäjistä, nuorten vanhemmista ja muista paikallisista paljastuu raadollisiakin piirteitä, nuoret taas ovat enemmän tai vähemmän hukassa näiden hankalien aikuisten maailmassa.

Dystopia on puheenvuoro taiteen ja nuorisotyön puolesta, ja samalla viihdyttävä esitys monologin vaativassa lajissa.

Tarinasta saa makua niistä vaikeuksista, joita vastaavilla hankkeilla voi olla tiellään. Raha ja sympatia ovat tiukassa, nuoria ei ole helppo innostaa mukaan, ja kunnanjohtajatar haluaisi lopputulokseksi särötöntä mainosta kunnalle.

Teksti on hauska, niin Saarinenkin moraalisena mutta vähän reppanana Karina. Ja sitten seassa on hiljentävän synkkiä sävyjä, joihin päähenkilö tahtomattaan törmää: joillakin nuorilla ei ole ollut ainuttakaan luotettavaa aikuista ennen häntä.

Saarinen on karismaattinen esiintyjä, ja pitäisi yleisön näpeissään helposti pidempäänkin. Karrikoidut hahmot syntyvät vaivattoman näköisesti, hyvin viritelty tarina etenee sujuvasti.

Kaikkea ei lyhyen monologin puitteissa tietenkään ehdi, mutta itse ne nuoret jäävät ehkä vähän sivuosaan. Kun aikuiset ovat enimmäkseen kaavamaisia tylsimyksiä, katsoja tutustuisi mielellään tarkemminkin rohkeutta löytävien nuorten persoonallisuuksiin ja ajatuksiin.