Maarit Verronen – Varjonainen

Varjonainen

Kun tunteettomuutta kuvataan taiteissa, pohjalla on usein jokin ylikorostunut tunne, narsistinen, absurdi, vääristynyt, torjuttu. Maarit Verrosen romaanin yli 30-vuotiaalla päähenkilöllä on traumansa, mutta tunteettoman ihmisen tyyppinä hän on suoranainen poikkeus.

Verronen kirjoittaa tyylillisesti lukuhelppoa realistista tarinaa naisesta, joka saapuu laivalla Venäjän syrjäseuduilta ja Virosta ja joutuu tragediaan (Estoniaan rinnasteinen laivaonnettomuus). Suuronnettomuudesta kuten kaikesta muustakin hän selviää neuvokkaasti ja alkaa viettää monenlaisin virallisin väärennöksin ja ihmissuhdekeinotteluin ”normaalia”, ympärilleen tuhoa kylvävää elämää Suomessa.

Nainen vaihtaa papereita, asuinpaikkaa, miestä, henkilöllisyyttä. Näine keinoineen hän elää arkisesti osaamatta silti olla välittämättä kenestäkään – aivan pieniä lapsia ja vanhuksia muistoissa ja käytännössäkin ehkä vähän lukuunottamatta.

Toiminta perustuu pingotettuun loogisuuteen, joka ilmenee jopa katastrofitilanteissa. Hän muistaa nimenomaan huolehtia itsensä kannalta järkevistä seikoista, kuten pukeutua asianmukaisen suojaavasti, syödä riittävästi tai mahdollisimman harkiten peitellä tappamiensa ihmisten ruumiit!

Jos vaikka jonkinlaisia tunteita välähtelee ilmassa, nekin ovat niin piilotettuja, että vaikutelma on luotaantyöntävä, mikä teoksen kohdalla on tarkoituksellista.

Kylmä ei jätä vain kylmäksi, vaan herättää vähintään torjuntaa, mikä sekin on kirjallisuuden tehtävä.

Suojaton ihminen muuntaa turvattomuuden laskelmallisuudeksi, kylmäverisyydeksi, paradoksiksi, suojaksi, joka takaa rikollistoiminnan alibit ja tarjoaa riittävän mukavan jokapäiväisen elämän. Tapa selviytyä on naamioitua. Varjot ja valot näyttävät samean yhdentekevältä sarjakuvalta.

Varjonaiseksi otsikoitu henkilö etenee päivä ja kuukausi kerrallaan itsensä eduksi väärennetyin suunnitelmin. Hän on kuin ajatteleva eläin, mutta koska hän on ihminen, hän on välinpitämättömämpi ja julmempi. Verronen tavallaan toteuttaa evoluutioennustetta, jossa ihminen alkaa muistuttaa robottia.

Elämässä selviytyy kääntämällä säätövipua ja sovittautumalla roolinukeksi, joita esimerkiksi yhteiskunnassa yleiset pikkurikollisuus ja media häiritsevät ja tukevat.

Minäkertoja tavoittelee valheidentiteettiä, jonka hyväksi koneellisesti opiskelee, työskentelee ja tarkkailee lähitienoonsa yksityiskohtia niitä hyödykseen päivittäen.

Romaanin ideaan tuntuu kuuluvan, ettei tunteettomiin ihmisiin saa otetta hyvässä eikä varsinkaan pahassa. Jos he erottuvat, he erottuvat, koska osaavat käyttäytyä haavoittumatta, eivätkä edes hyödynkaipuussaan tavoittele mahdottomia.

Jännärintapainen tarina tappaakin taitekohditta. Petos ja väkivalta ovat kuin puvun vaihtamista harmaasta harmaaksi. Tarina kerrotaan kuin yksi luku, mutta jatkuu täsmällisenä, tiiviinä ja taitavasti kirjoitettuna parisataa juonellista sivua.

Verronen tekee kapea-alaisuudesta kylmää ja väkisin kiinnostavaa, paleltavaa tekstiä, joka on luettava loppuun – havaitakseen ettei lämpene, mutta ei jää ajatuksitta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.