Marisha Rasi-Koskinen – Valheet

Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet on kiinnostava mosaiikki ihmisistä, jotka etsivät valoa. Kaiken yllä lepää sade, eikä luvattua aurinkoa löydy ennen kuin loppusuoralla, mutta silti tunnelma säilyy kostean utuisena.

Valheita leimaa tietynlainen syklisyys: kirjan henkilöt ovat menossa johonkin, uskovat päätyvänsä johonkin, mutta silti he palaavat enemmän tai vähemmän takaisin lähtöruutuun. Heidän tarinansa nivoutuvat toisiinsa hienoin säikein, mutta teoksen lukuja tai osia voi lukea myös itsenäisinä kertomuksina, sillä niiden sisäinen dynamiikka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Romaanin päähenkilöt jäävät merkillisesti taustalle, kertojaäänikin jää hetkittäin arvoitukseksi, mutta tämä tukee koko teoksen ajatusta.

Valheet antaa ymmärtää mutta ei sano mitään suoraan, vaan jättää paljon lukijan kontolle, yksilöllisen tulkinnan varaan.

Rasi-Koskinen työskentelee psykologina, mikä varmasti edesauttaa hänen henkilöidensä rakentumista. Ajatusmaailmat hakevat tartuntapintaa ja törmäävät toisiinsa. Ei ole selvää, mikä on totta ja mikä ei. Tarina punoutuu vaihe vaiheelta, rakentuu hienosyisesti kuin hämähäkin verkko. Tunnelmakuvat putoilevat kuin sadepisarat, kaikki on tässä ja nyt.

Tunnelmien luojana Rasi-Koskinen onkin parhaimmillaan. Huolella kudotun, seittimäisen ja polveilevan kerronnan kieli on kaunista. Siitä syntyy helposti visuaalisia vaikutelmia.

Sokeaa leikkivän Lindan apumies lukee vanhalle rouvalle ääneen sanomalehden kuolinilmoituksia, yleisönosastopalstan kirjoituksia ja päivän mietelauseen. Lindan asunnon pohjapiirustuskin näkyy selvästi lukijan päässä. Rasi-Koskisen maailmaan solahtaa hauskasti.

Mutta sitten kaikki muuttuu, eikä mikään ole enää niin kuin äsken. Kun kirjan viimeinen lehti kääntyy, tulee olo: jokos minä tämän luin? Tekee mieli lukea romaani uudestaan takaperin, kiertää kehä vastapäivään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.