Marja Leena Toukonen - Vuodet villiintyvät takanani

Basam Books 2011. 115 s.
Kokeneen tietokirjoittajan Marja Leena Toukosen esikoisrunoteos on huomattavan laaja sekä yleisemminkin monisanainen. Ja megalomaaninen.

Vuodet villiintyvät takanani -kirjan puhuja, jonka veikkaisin olevan melko lähellä kirjailijaa itseään, panee itsensä suuriin kehyksiin. Hän viettää aikaansa "Linnunradan kuljettajan" kanssa ja huomioi komeasti: "Taivaankansi kallellaan kuun/ painosta." Hän on myös osa vuodenkiertoa ja "Sisäänpäin katsoessa aukeaa aavat rannat/ ulospäin tyhjät ikkunat." Itsetuntoa siis löytyy.

Teoksen edetessä meno vain kovenee. Kertoja vertaa itseään muun muassa aamuun, elämään, siirtolohkareeseen, Jeesukseen, kuuhun ja hän katsoo taivaanreiästä: "Minulle vilkutettiin -/ odotettiin, että liittyisin seuraan."

Parhaimmillaan Toukonen on silloin, kun hän ei yritä kirjoittaa runoa vaan kirjoittaa pelkästään. Parhautta löytyy enimmäkseen teoksen alkupuolelta. Olisi tätä tietenkin voinut karsia, mutta luullakseni Toukosen kohdeyleisö nimenomaan pitää suurista tunnelmista ja reippaasta itsetunnosta. Siinä ei ole mitään väärää.

Kuitenkin lukiessa tulee joskus kiusallinen olo, kuin lukisi intiimejä muistiinpanoja, joita ei ole tarkoitettu julkisuuteen. En tarkoita tunnustavaa tai paljastavaa sävyä, vaan sitä, että runoilija "psyykkaa" itseään, kertoo osaavansa elää ja kuuluvansa maailmaan. Mielestäni runo alkaa kaikkivoipaisuuden elämyksestä eikä lopu siihen.