Markku Into: Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo

Markku Into

Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo

WSOY 2015. 77 s.

Markku Into täyttää syksyllä 70. Tuoretta runokokoelmaa voi halutessaan lukea juhlakirjaristikon läpi. Taaksepäin katsomista, tyylien synteesiä, haikeaa seestymistä löytää, kun niitä alkaa etsiä, myös sellaisia sanoja kuin ”välitilinpäätös” ja ”iltahämy”.

Jonkinlaista establishoitumista voi myös lukea runoilijan siirtymisestä WSOY:lle. Into debytoi Tuonela Rockilla Gummeruksella 1971 ja siirtyi pitkäksi ajaksi Tammelle.

2000-luvun Into-julkaisija on ollut turkulainen Sammakko, Suomen kustannusmaailman ei underdog vaan underfrog, Inton lanseeraaman Aura-beatin ja Suomi-undergroundin suoria perillisiä.

Sisäänheitto-Intoa on ollut alusta saakka rock ’n’ rollin ja sanajuopumuksen vimmaa ryskyvä vyörytys. Tyylilajin kiteytymä löytyy Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen levynkansitekstistä, jonka lähettiläs Into kirjoitti:

"Awopbopaloopop alopbamboom! Äänestä anglosaksista apinaa, sillä rintamat ovat liekeissä. Oi Zen: Ken tietää ei puhu; ken puhuu ei tiedä! Viva Ivanhoe!"

Uudella kokoelmalla tämä soi vain kaikuna. Vanhasta muistista Into saattaa edelleen todeta, että ”jumala on saksofoni”.

Tämän yön tyylilaji on efemeraalinen, iltailmassa lepattava, surreaali Satie-pianismi, ellei peräti kotolla säestetty slaavilainen itsesäälilaulelma:

”muistot riivaavat, / ihmismieli on pettymys, / kieli yksinäinen ase”

Rock sinänsä tuntuu edelleen Intoa inspiroivan. Kirjailija on liittänyt teokseensa viime vuosilta tuttuun tyyliin diskografian, soittolistan.

Ikätovereiden, Bob Dylanin, Leonard Cohenin, Bruce Springsteenin ja Neil Youngin viime vuosien työt tuntuvat innostaneen, mutta kyllä Into kuuntelee näköjään nuorempiakin, Interpolia, The Strokesia, Midlakeä.

Merkittävä viite on Warren Zevonin viimeiseksi jäänyt studiolevy The Wind. Sen kuolemaa kohti kulkevaa tietämystä on Intonkin kirjan viimeisen jakson lähtörunoissa:

”tämä taivas, tietämättömyys, / kantaa huteraa ruumistani, / kun lähtö / on jo lähellä, taivaalla / häilyviä kaupunkeja, / näen hiljaiset jokien uurteet, / junat, kaukaiset savut, / untuvat”

Melankolisuus on tietysti kudottu turkulaiseen beatiin. Aivan kuten Jarkko Laine flaneerasi loppuun asti lapsuutensa Kupittaalla ja Räävelinkadulla, muistaa Into äidin vanhan Tunturin, fiilistelee Maarian kirkkoa ja Wäinö Aaltosen hautaa, on tukehtua muistoihinsa.

Vähäistä tämä kyllä on Laineeseen verrattuna. Into on kuusysinäkin leikkisä. Yhdistää raskasta ja keveää, kuljettaa ”tykkilavetilla lampaan teräsvillaa”.

Vanhenemisen ja legendaarisuutensa äärellä runoilija ei lopulta suostu poseeraamaan.

”Voisin valehdella että kuolleet ystävät palaavat tervehtimään minua, olen aina ollut rehellinen, ja on todettava ettei minulla ole ollut ystäviä enkä tiedä miksi...”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.